Rude awakening

Unenomaisen turtumus-väsymykseni keskeltä sain revittyä itseni alennusmyynteihin (siihen työpaikan viereiseen kauppaan, johon juuri ja juuri jaksoin raahautua). Kaupan armottomissa, kovissa valoissa paljastui koko kauhea totuus; katsoessani peilistä väsähtäneen näköistä "kun-nyt-jotain-aamulla-päälle-saa"-tyylillä pukeutunutta ponnaripäistä hirvistystä tajusin jopa koomani läpi, että nyt pitää tehdä jotain. Päässä soi yksi ainoa ajatus: "mitä helvettiä mulle oikein on tapahtunut?"

Paniikki-mielentilassani en löytänyt mitään ostettavaa (päälimmäisenä ajatuksena kuin oli se, että haluan kaivautua maan alle metrien syvyyteen piiloon ihmisten katseilta) Kotimatkalla ihmettelin todella syvästi sitä, miksi ihmiset eivät juosseet kiljuen karkuun minut nähdessään...

Illalla tein suunnitelman. Heitin venyneet t-paidat kirpparisäkkiin ja piilotin verskat ja kumisaappaat siltä varalta, että heikko hetki taas iskee (ja tämä ei siis ollut vitsi...). Tein toimintasuunnitelman juurikasvun nujertamiseksi ja ostoslistan alennusmyyntikierrosta varten. Tarmon puuskassa siivosin koko kämpän ja lannoitin kukat.

Näin alas en suostu vajoamaan, en miehen takia, en PRKL! Elämä jatkuu. Se jatkuu, vaikka mikä olisi. Se taitaa olla uuden vuoden lupaukseni; jotain hyvää ja uutta...

Suru on tyyni meri

Joulukuu on kulunut hiljaisuudessa; olen käynyt töissä, kaupassa, kuunnellut musiikkia. Olen elänyt hiljaista elämääni. Illalla laskeutuva hämärä on rauhoittavaa ja lohdullista, se antaa mielellekin luvan levätä.

En ole väsynyt, mutta voisin nukkua kellon ympäri. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Nukun syvää, rauhallista unta ja uskon vakaasti siihen, että suru on tyyni meri. Näin minä valitsin elämäni: yksin, pienesti ja hiljaisuudessa. En jaksa pitää ihmisiin yhteyttä ja iltaisin olen helpottunut, kun saan karattua töistä kotiin ja suljettua kotipesäni oven. Ihmisiltä, enimmäkseen.

Joulu on minulle ensisijaisesti hiljaisuutta ja rauhaa. Sytyttelen kynttilöitä ja juon teetä kirja kädessä villapeiton mutkassa. Yksinkin voi elää. Se on joulukuuni oivallus.

Syvässä vedessä

Viime päivät olen ollut masentunut. En jaksa mitään, ei huvita mikään. Haluaisin nukkua lämpöisen peittoni alla ja olla vaan. Kokemuksesta tiedä, että niin ei kannata tehdä, koska ilman aurinkoa hukun viikoiksi syviin, mustiin vesiin.

Minä mietin elämääni, mutta en pääse siinäkään eteenpäin. Juutun aina samaan: jos ei tätä, niin mitä sitten? Kun jotain on pakko, niin mitä?

Minä olen masentunut, mutta tällä kertaa en suostu menemään "sovinnolla siihen mustaan yöhön". Päätän taistella vastaan kynsin ja hampain.

Elämä jatkuu. Sen on jatkuttava.

Elämästä kiinni

Laitan elämääni järjestykseen pala kerrallaan: kehitän kaupassakäynti-rutiinin, siivouspäivän, syön vihanneksia ja nukun paljon. Yritän kehittää pyykkisysteemiä, jotta en enää koskaan huomaisi puhtaiden vaatteiden loppuneen. Otan itseäni niskasta ja opiskelen. Kehitän rutiineja ja toivon, että rutiinit pitävät minusta kiinni, kun väsyn.

Otan yhteyttä Kunnolliseen Mieheen, pyydän anteeksi ja koska Kunnollinen on kunnollinen, antaa hän anteeksi minulle. Varovasti rakennan siltaa ja toivon, että joskus kaikki pahat tekoni on hyvitetty. Uutta alkua en edes uskalla toivoa. Tajuan, miten loukkaavasti olen toiminut. En uskalla edes sanoa, että rakastin häntä kokoajan. Tavallaan, omalla tavallani. Sillä minä jätin hänet toisen takia ja sitä ei millään sanoilla pyyhitä pois.

Vietän paljon aikaa yksin. Joogaan ullakolla, jonne aurinko paistaa iltaisin. Luen ja kuuntelen musiikkia. Elämä muuttuu yksinkertaisemmaksi, helpommaksi. Mietin, mikä tässä on koskaan vaikeaa ollutkaan.

Iltaisin kävelen lehtien keskellä. Ensiaskeleitani Tässä Elämässä.

Everything's fine

Aurinko paistaa matalalta ikkunan takana oleviin puihin. Pohdin elämäntarkoitusta, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Olen rauhallinen ja hetkittäin jopa onnellinen. Kaikki on hyvin.

Ja kun Hän soittaa, minä en luuhistu, en hajoa palasiksi, en muserru surun ja kaipauksen alle. Hän on "kuka tahansa", ei-oikeastaan-niin-tärkeä-enää. Hänellä ei ole enää koukkua minuun. Itken vähän, enimmäkseen itseäni, ja sitten imuroin ja kävelen puistoon keltaisen kauneuden keskelle.

"Luovun
Susta viimeisin voimin
Vähän itken vielä
Luovun
Susta viimeisin voimin
Sä et sitä tiedä
Kuinka paljon sua rakastin"

Maailma ei suistunut radaltaan, minä en kuollut, aurinko paistaa ja elämä alkaa uudestaan. Isosta asunnosta tuli koti, minä hymyilen peilille ja ihmisille kadulla. Minä nauran, vaikka luulin, että en koskaan enää naura.

Ehkä elämäntarkoitus on olla onnellinen. Olla vaan, kun kaikki on hyvin. Kun kaikki on niinkuin joka päivä.

Ruokatunnin pelastus

Ruokatunnilla kaupassa tuntematon pukumies hyräili lempibiisini tahdissa. Olisin halunnut tanssia ja laulaa mukana:


"Well open up your mind and see like me
Open up your plans and damn you're free
Look into your heart and you'll find love love love love
Listen to the music of the moment people dance and sing
We're just one big family
And It's our God-forsaken right to be loved love loved love loved..."

Ihastus (ja se siitä)

Ihastuin ja vaikka siitä ei tullut mitään (liian aikaista, totaalisesti väärä mies, ei yhtään minun tyyppiäni) tuntuu hyvältä, että muistan vielä miten se tehdään, siis ihastutaan.

Lopetin jutun, ennekuin se kunnolla alkoikaan ja tunsin hetken huonoa omaatuntoa. Sitten päätin, että pitkän pimeän putkeni jälkeen saan harjoitella treffailu- ja ihastumislihaksiani, olla kevytmielinen ja flirtti. Ja kun liikennevaloissa aamuruuhkassa nuori komea kundi viheltää perääni, kävelen kevyissä kengissä koko aamupäivän.

Vielä tulee se päivä, että olen valmis, laitan kaiken peliin ja rakastan koko kolhitun ja pienen sydämeni voimalla, ehdoitta ja ilman pelkoa. Siihen asti olen kehytmielinen miestennielijä siinä sirkuksessa, jota myös lystikkästi elämäkseni kutsutaan.

Minä rakastin häntä niin kauan, että en enää oikein muista, miten muita miehiä katseltiin. Nyt yhtä'kkiä en enää saa häntä mieleeni (hassua, kuva, jonka luulin ja pelkäsin syöpyneen verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi, on kadonnut) En muista huulia, hiuksia, leuan kaarta, en tuoksua, en käsiä hiuksissani. On siis aika mennä eteenpäin.

Ja kun työpalavereissa komea mies sanoo jotain pohjoismaisesta profiilistani, nauran kevyesti ja koko huone kuplii flirttiä. Olen vapaa, avoin uudelle ja täynnä jotain kevyttä ja uutta. Ja vaikka rakkaus ei kohdalleni tulisikaan, ei tänään eikä koskaan, ei se enää niin kauheasti haittaa, koska pimeässä putkessani opin kaikista tärkeimmän, opin sanomaan itselleni: MINÄ rakastan minua!

Uusi elämä

Ensimmäinen yö uudessa asunnossa ("Kodissa", sanon varovasti: "koti") Makaan selälläni vanhalla lautalattialla pahvilaatikoiden keskellä ja alhaalla kadulla kolistaa raitiovaunu. Minulla on jo oma lähikauppa ja pesula, kirjasto, levykauppa, lempibaari ja salainen paikka puistossa. Kadulla minulta kysytään tietä kielellä, jota en ymmärrä. Aurinko paistaa ullakon ikkunoista ja minä leijun hyvässä olossani. Päätän, että uusi, uljas elämäni alkaa tästä!

Ja siinä elämässä ei ole tilaa onnettomille rakkauksille tai särkyneille sydämille! Siinä elämässä olen jotain uutta ja vahvaa, jotain, joka ei vain odota, vaan tarttuu hetkeen.

Minä en enää edes muista, miksi olin niin kovin surullinen, niin masentunut. Kaikki kävi hyvin. Minä olen täällä ihanassa kaupungissa, ihanassa kodissani ja elän ja hengitän.

Kaikki on ihan hyvin.

Täysin aliarvostettu keino ratkoa ongelmia

Ja kun ei ole enää mitään menetettävää, päätän menettää senkin vähän, mikä jäljellä on.

Uusi työ, uusi maa, uudet kujeet!

En ymmärrä, miksi väitetään, että pakeneminen olisi huono keino ratkoa ongelmia! Minä pakkaan tavaroitani liian pienessä asunnossani ja olen valmis kohtaamaan uudet nöyryytykset. Naurattaa, kun en enää välitä. En hänestä enkä muiden mielipiteistä.

Tajuan, miten paljon kirjoja omistan ja sekin naurattaa. Valoa tunnelin päässä?

Kaikki se paha

Ja juuri kun uskalsin hymyillä ja varovasti ajatella outoa tunnetta nimeltä Ilo, iski todellisuus taas päin näköä: "Älä yritä olla onnellinen. Älä edes haaveile...". Ja niin on matto taas vedetty alta.

Paha mieli tulee fyysisenä kipuna. Itkettää, mutta kyyneleet ovat jossain niin syvällä, etten saa niitä ulos. Itku on möykkynä rintakehässä.

Mutta tällä kertaa minä en suostu nöyrtymään, vaan käyn taisteluun ja pidän puoliani. Mikä tahansa on hinta, tällä kertaa en suostu alistumaan tai nielemään kaikkea paskaa. Minä nousen ja käyn tuulimyllyjä vastaan. Itku möykkynä rinnassa.

Minä en halua enää elää näin. Ja siksi menen (tämänkin) pimeän läpi. Ja siinä tulessa palaa toivottavasti pois kaikki paha ja suru. Minä aion nousta tuhkasta enkä suostu uskomaan muuhun.

Home sweet home

Aamulla laulattaa. Silitän hametta ja tekee mieli tanssia, kun radiossa soi hyvä biisi. Metrossa hymyilen vastaantulijoille. Ei haittaa, vaikka on sateinen ja harmaa päivä. Ei haittaa, että pitää mennä töihin. Laulattaa.

Home sweet home.

Matkalla ylös

Päätin, että kaikki on hyvin. Ja ihmeellisesti kaikki on hyvin! Aurinko paistaa ja kun minä hyppään, elämä levittää alle turvaverkon. Tällä kertaa ihan varmasti levittää.

Minä tarraudun ihmisiin, koska en vielä itse jaksa ja ihmeellisesti ihmiset auttavat minua eteenpäin. Minä menen pienen terrierin lailla ihmisten luokse ja tarraudun vuorovaikutuksen taikapiiriin ja sen avulla pääsen eteenpäin. Yliherkässä mielentilassani minua melkein itkettää se, että ihmiset eivät käänny pois. Minä saan apua, sanat pimeässä yössä auttavat minua taas eteenpäin. Minua kantaa se, että pimeydessä on joku toinen, ääni, joka vastaa, eikä minun tarvitse olla syvimmässä kuilussani yksin.

Ja yhtäkkiä huomaan, että työkeikasta tulee hauska! Minun kotini on siellä missä mihin takapuoleni lasken ja joskus sekin voi olla etu. Ja sen huomion avulla minä pääsen taas yhden askelman ylöspäin matkalla kohti valoa.

I'm back!

En jaksa vieläkään juuri mitään, mutta olen noussut lattialta ja kerännyt elämäni sirpaleet ja alkanut miettiä saisiko niistä jotain kasaan. Sen ei tarvitsisi olla mitään hienoa, mutta kunhan edes jotain siedettävää.

Minulla on työkeikka ja vaikka tuntuu, että en jaksaisi lähteä, lähden kuitenkin. Kaverin mielestä meillä tulee olemaan "ihan huippua siis". Olen suorittanut paria koulukurssia ja tänään tapaan Pelottavan Proffan. Olen hoitanut asioita, käynyt pankissa ja poliisiasemalla uusimassa papereita ja vaikka se vei voimat moneksi päiväksi, se on nyt tehty. "Babysteps", niinkuin ystävä sanoo. Peilistä minua katsoo joku, josta voisin taas alkaa pitää.

Uskallan alkaa uskoa siihen, että pääsen jaloilleni. Vähitellen.

Ihme

Joskus ihmeitä tapahtuu. Joskus hyvä voittaa ja siipeensä saanut nostetaan maasta. Joskus ei käy niinkuin luulee. Joskus ei saa ansionsa mukaan, vaan saa sen, mitä tarvitsee.

Aina ei tarvitse olla paras. Joskus riittää, että ei ole kenenkään mielestä "ehdottomasti ei"

Minulla taitaa olla työpaikka ensi syksyksi. Alan uskoa ihmeisiin ;-)

Olohuoneen lattia

Eilen olin työhaastattelussa. Olin pohjattoman väsynyt ja suurimman osan ajasta tuijottelin lasittunein silmin seinään ja yritin pysyä hereillä. Olisin halunnut maata olohuoneen lattialla ja vajota itsesäälini syviin, mutta repiviin onkaloihin. Mutta koska ihmisen pitää leipääkin syödä, istuin velvollisuudentuntoisena neuvotteluhuoneessa ja yritin pysyä fokusoituneena ja asiallisena. Ja koska en oikeasti välitä vähääkään saanko paikan vai en ja koska loputon väsymykseni paistaa kilometrien päähän, poistuin paikalta yhtä hävinneenä kuin olin sinne saapunutkin.

Olen kuin syvässä vedessä yrittämässä eteenpäin. Vaikka haluaisin liikkua, en pääse, pysty. Mietin paperin siirtämistä, kansion avaamista, työhön tarttumista, mutta asiat ovat edessä kuin vuoret. Kaikki on pelkkää ylivoimaa, vastatuulta, ylämäkeä. Pelkkä asioiden ajatteleminen uuvuttaa ja vetää mehut. Tuottaisin sisältöä ja lisäarvoa, jos ei olisi tyhjänä pöytä, takki ja lasi.

Yritän hengitellä sisään ja ulos ja olla ajattelematta, että sattuu.

Ainut paikka, jossa ei satu, on olohuoneen lattia. Sinne haluan palata, itsesäälini turvalliseen syliin.

Paska jätkä

Syksyn "varma duuni" ei sitten ollutkaan varma, joten tänään päivitin CV:n, lähetin yhden työhakemuksen ja listasin tekemättömiä töitä masentavan pitkälle to-do-listalle. En jaksa enää edes yrittää meikata väsymystä piiloon enkä muistaa, milloin olen viimeksi nukkunut. Päätän, että paras kosto on se, että jatkan elämää. Ikään kuin kukaan välittäisi. Ja sekin itkettää.

"Luon itselleni työmahdollisuuksia" ja olen niin perkeleen aktiivinen, että päässä ei veri kierrä. Minähän olen hilpeä veitikka. En uskalla katsoa peiliin, koska näytän auton alle jääneeltä pandalta, jolla on todella paha juurikasvu.Varaisin ajan kampaajalle, jos jaksaisin. Jos sillä olisi jotain väliä. Jos joku rakastaisi minua.

(…ja taas mentiin)

Masentavan pitkältä to-do-listalta en jaksa tehdä vielä tänään mitään. Työhakemus riittää. Ensi viikolla menen luennolle ja pesen pyykkiä, käyn kaupassa. Muutaman tunnin makaan olkkarin lattialla ja tuijottelen taivasta.

Kaveri soittaa ja ehdottaa mielialalääkitystä, koska "ihmisen pitää nukkua ja sehän oli ihan paska jätkä. Oikeesti". "Uutta matoa koukkuun" se sanoo "Hei, häntä pystyyn!"

Ensi viikolla nousen lattialta, menen luennolle, pesen pyykkiä ja nostan hännän pystyyn. Koska sehän oli ihan paska jätkä. Oikeesti.

My weakness (I'm not the one you're looking for)

Ihmistä ei voi vihata siksi, ettei se rakasta minua.

Vaikka sekin tuntuu tänään epäreilulta, kun kukaan ei välitä minusta ja olen ihan yksin ja olisi sama, vaikka kuolisin pois.

Ja joku kysyy pärjäänkö ja minä sanon joo, kun en oikein muutakaan osaa. En tiedä, miten lakataan pärjäämästä. Lakataanko silloin hengittämästä? Kai pärjäämiseksi voi laskea senkin, että elän. Elän eteenpäin, kun en osaa olla elämättäkään.

Minun heikkouteni, suurin heikkouteni, on se, että minä en ole se oikea sille ihmiselle, jota eniten rakastan ja haluan. Ja sille ei voi mitään. Karkin syömisen voisi lopettaa, voisi ryhtyä raivoraittiiksi ja kunnolliseksi, mutta mitenkään en pysty muuttumaan sellaiseksi, että kelpaisin. Ja tänään se on kaikista paskin asia maailmassa. Eikä edes se, että on duunia kai ensi viikollakin, riitä lohduttamaan minua nyt.

Miksi ihmistä ei voi vihata siksi, ettei se rakasta minua?

I need more money and power and less shit from you people

Sähköposti nro 1 ke klo 21.22
Lähettäjä: X
Vastaanottaja: Minä
Hoida allaoleva kysely ASAP!!!!!! Asialla on kiire!!


Sähköposti nro 2 ke klo 22.35
Lähettäjä: Minä
Vastaanottaja: X
Moi!
Katson asiaa heti huomenna, kun tulen töihin!
Huomiseen!


Sähköposti nro 3 to klo 7.38
Lähettäjä: Minä
Vastaanottaja: X
Moi!
Katsoin nyt eilen lähettämääsi kyselyä. Asia ei sinäänsä ole vaikea, mutta tarvitsisin seuraavat lisätiedot, jotta voin hoitaa asian. Lähetän vastauksen heti, kun olen saanut sinulta tarkennuksen allaoleviin kysymyksiin.
Palataan asiaan!

Sähköposti nro 4 ke klo 11.38
Lähettäjä: Minä
Vastaanottaja: X
Moi!
En ole vielä saanut tarvitsemiani lisätietoja viimeviikkoiseen kyselyyn liittyen, joten en ole voinut hoitaa asiaa eteenpäin.Yritin soitellakin asiasta ja jätin pari viestiä vastaajaasi. Oletkohan ehtinyt katsoa lähettämiäni lisäkysymyksiä? Ymmärsinkö oikein, että asialla on kiire? Olen ensi viikolla lomalla, joten en pysty hoitamaan asiaa eteenpäin silloin.
Palataan asiaan mahd. pian!


Sähköposti nro 5 pe klo 9.15
Lähettäjä: Minä
Vastaanottaja: X
Moi!
En ole saanut vastausta lisäkysymyksiin, jotka liittyivät lähettämääsi kyselyyn. Ilmeisesti asia ei siis ole akuutti enää? Tiedoksesi, että olen ensi viikolla lomalle, joten jos tarvitset minulta apua, olethan yhteydessä asian tiimoilta tämän päivän kuluessa, kiitos!!


Tekstiviesti ma klo 8.02
Lähettäjä: X
Vastaanottaja: Minä
Yritin lähettää mailin, mutta olet pois toimistolta. Oletko hoitanut sen kyselyn, jonka lähetin toissaviikolla? Asialla on kiire. Pitää hoitaa nyt heti!!!!

Being unstable & bitchy is part of my charm

Tähän mennessä tapahtunut:

Tajuan viimeinkin, että elämäni mies ei rakasta minua eikä koskaan tule jättämään tyttöystäväänsä minun takiani . Lisäksi (pitkien ja itsetuhoisten terapiakeskustelujen tuloksena) tajuan, että olen opiskellut väärää alaa, mulla on väärä elämä ja muuta paskaa. Tämän seurauksena leikkaan hiukset, lakkaan nukkumasta ja ryhdyn pohtimaan synkkiä asioita. Välillä yritän tekoreipastua ja pesen viisi koneellista pyykkiä ja ostan verhot, joita lopulta en koskaan jaksa ripustaa ikkunaan. En vastaa puhelimeen, vaikka se saa minut niin sekopäiseksi, että huudan suoraa huutoa sekaisessa asunnossani. Yritän ryhdistäytyä ja hankin duunin, jota en jaksa tehdä. Päätän, että en koskaan kelpaa kenellekkään ja ostan auton, jolla en uskalla ajaa. Alan suunnitella lomaa. En edelleenkään jaksa ripustaa verhoja. Kyllästyn syömään makaroneja, kyllästyn murehtimaan ja säälimään itseäni. Päätän alkaa huolehtimaan muiden asioista. Teen suunnitelman elämäni varalle ja jätän kaiken entisen. Pakkaan vanhoja vaatteita muovisäkkeihin ja kannan nojatuolit alavarastoon. En avaa ovea, vaikka se tekee minut sekopäiseksi. Opettelen kutomaan sukkaa. Vedän henkeä sisään ja päätän, että ei ole mitään hätää: kaikki on hyvin ja olen vasta matkalla. En nuku ja päivitän opintosuunnitelmaa. Teen henkilökohtaisia vahvuusanalyysejä ja pohdin mediaa feministisestä näkökulmasta. Viinipullon jälkeen nauran liian kovaa ja olen liian reipas. Kirjoittamalla pidän kasassa sortuvaa maailmaani. En ripusta verhoja enkä saa varattua lomaa, mutta ostan sandaalit, joita ilman en voi olla onnellinen.

Että näin.

Helvetin huono asenne

Pitäisi tehdä tärkeitä päätöksiä, mutta pää on täynnä hällä väliä-asennetta. Millään ei ole mitään väliä. Aikuisten oikeesti ei ole. Aivan vitun sama.

Pitäisi suhtautua vakavasti ja yrittää punnita vaihtoehtoja, mutta en jaksa kiinnostua. Pitäisikö huolestua, kun kyse on kuitenkin omasta elämästä?

Miten voi pystyä saamaan haltuun isot kuviot, kun pienissäkin on liikaa? Teen kahdeksaa asiaa yhtä aikaa, mutta en saa yhtäkään niistä loppuu. Kaikki vaatii ponnistusta. Haluaisin kämpästä kodin, mutta en jaksa tarttua mihinkään. En ainakaan niin pitkäksi aikaa, että saisin sen tehtyä loppuun.

Välillä suoritan hektisesti, mutta en jaksa keskittyä mihinkään. Paikallanikaan en pysty olemaan. Pakon omaisesti aloitan homman toisen jälkeen. Kun en pysty kirjoittamaan, tartun tenttikirjaan. Muutaman rivin jälkeen ryntään pyyhkimään pölyjä ja kesken keittiön pöydän pyyhkimisen alankin täyttämään tiskikonetta. Puolessa välissä tiskivuorta saan lenkki-inspiksen ja toinen lenkkari jalassa jään tuijottamaan telkkaria.

Välillä putoan täydelliseen apatian loputtomaan mustaan aukkoon ja tuijotan tv-chattia 2 tuntia aivottomana jaksamatta vaihtaa kanavaa.

En välitä mistään. Kaikki-on-ihan-sama-mitä-välii-en-jaksa.

Ulkona alkaa jo hämärtää. Sytyttelen kynttilöitä parvekkeelle. En jaksa vastata puhelimeen, en oikeasti tarttua töihin, joiden dead linet lähestyvät.

Välillä olisi niin helppo vaan antaa periksi. Pelottavan helppo.

Lost in Public Transportation

Eilen metrossa koditon pultsari halusi rukoilla puolestani. Luultavasti näytin olevan avun tarpeessa ja ehkä rukoileminen oli ainut tapa, jolla hän minua pystyi minulle apua tarjoamaan. Aika kiltisti tehty kuitenkin!

Kotimatkalla ratikassa huonoa suomea puhuva mies kysyi luenko hyvää kirjaa, käynkö töissä, millaista palkkaa saan, asunko yksin ja onko minulla miestä...

Seuraavaksi muissa maailmoissa oleva narkkari totesi "Rakas Iiris, mä tykkään susta" (tosin vasta sen jälkeen, kun oli tuloksettomasti yrittänyt pummata tupakkaa)

Onko niin, että kun alkaa suistua radaltaan, alkaa alitajuisesti vetää puoleensa muitakin marginaalissa eläviä? Lohdullista, että en ole tässä kaoottisessa maailmassani ainakaan yksin. Tarvitsee vain hypätä julkisen liikenteen kyytiin, näyttää hukassa olevan näköiseltä ja väsyneeltä ja maailma muuttuu aika absurdiksi ja hauskaksi paikaksi elää.

UUSI ALKU

Kaikki vanha saa mennä. Siis ihan kaikki. Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaiken.

Roudaan vanhoja vaatteita UFF:n laatikkoon ja vaihdan kukkiin multaa. Poistan vanhoja tekstejä, siivoan kovalevyä, aloitan uuden blogin, tyhjennän vanhan. Teen loputtoman pitkiä "to-do"-listoja ja odotan pala kurkussa, milloin maaninen vaihe syöksyy itkuiseen apatiaan.

Nukun muutaman tunnin pätkissä enkä pese hiuksia. Miksi muuten syödä kunnon ruokaa, kun karkillakin voi elää?

Minähän olen hilpeä veitikka, tralla-laa...

Alusta aloittaminen on niiiiiiin syvältä...