Eilen olin työhaastattelussa. Olin pohjattoman väsynyt ja suurimman osan ajasta tuijottelin lasittunein silmin seinään ja yritin pysyä hereillä. Olisin halunnut maata olohuoneen lattialla ja vajota itsesäälini syviin, mutta repiviin onkaloihin. Mutta koska ihmisen pitää leipääkin syödä, istuin velvollisuudentuntoisena neuvotteluhuoneessa ja yritin pysyä fokusoituneena ja asiallisena. Ja koska en oikeasti välitä vähääkään saanko paikan vai en ja koska loputon väsymykseni paistaa kilometrien päähän, poistuin paikalta yhtä hävinneenä kuin olin sinne saapunutkin.
Olen kuin syvässä vedessä yrittämässä eteenpäin. Vaikka haluaisin liikkua, en pääse, pysty. Mietin paperin siirtämistä, kansion avaamista, työhön tarttumista, mutta asiat ovat edessä kuin vuoret. Kaikki on pelkkää ylivoimaa, vastatuulta, ylämäkeä. Pelkkä asioiden ajatteleminen uuvuttaa ja vetää mehut. Tuottaisin sisältöä ja lisäarvoa, jos ei olisi tyhjänä pöytä, takki ja lasi.
Yritän hengitellä sisään ja ulos ja olla ajattelematta, että sattuu.
Ainut paikka, jossa ei satu, on olohuoneen lattia. Sinne haluan palata, itsesäälini turvalliseen syliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti