Mental Note to Myself, part 1

Jos ei jaksa käydä kaupassa, ei ole kotona leipääkään syödä.

Ja ruotsalaisilla korpuilla ei pitkälle pääse.

Sateen jälkeen

Tänään on satanut koko päivän. Kaatamalla.

Heräsin aamulla sateen alla, ihanalla ullakollani. Siellä sateestakin tulee kaunista, ei yhtään surumielistä eikä harmaata. Vain loputtoman rauhallista, sinistä, ikuista sunnuntaita.

Koko päivän satoi. Tarkistin juttuja ja hyväksyin niitä, yhdestä perjantaina hyväksytystä jutusta tehtiinkin neljä ja samalla puhuin suurimman osan päivästä puhelimessa; asiaa ja ei-niin-asiaa. Rakastan kotitoimistolla vietettyjä päiviä ja yksinolemisen sietämätöntä rauhaa. Välillä keitin kahvit ja istuin keittiössä kuuntelemassa sadetta. Ja raitiovaunuja alhaalla kadulla. Yhden jutun kuvat ovat hukassa; ne ovat ehkä kolmannella koneella, jonka salasanasta minulla on ainoastaan hyvin harmaa aavistus, mutta aion murehtia sitä vasta torstai-iltana. Sateeseen hukkuvassa kaupungissa ei kannata surra turhia.

Illalla kahlasin joogaan uusissa kumppareissani. Koko kaupunki oli täynnä vettä. Vettä ja ihmisiä märissä kengissä hyppimässä lätäköissä. Mutta joogan ja kaikkien aurinkotervehdysten jälkeen astuinkin uuteen maailmaan: Maailmaan Sateen Jälkeen.

Vaikka reilu viikko sitten satoi lunta, oli lähikahvilani nostanut taas pöydät kadulle. Halusin jäädä kadulle istumaan, juomaan kitkerän kahvin ja olemaan vaan, ihan siitä ilosta, että sen pystyy tekemään villapaidassa yhdeksältä illalla tammikuussa sateen jälkeen.

Minä kaipaan jo tätä paikkaa, tätä sateen pieksämää kaupunkia, koska tästä on tullut minulle koti. Tämä kaupunki on kaikessa karuudessaan parantanut minun särkynyttä sydäntäni. Ja samalla ikuisesti saanut palan siitä. Vaikka, tai kun, joskus täältä lähden, tämä paikka on aina koti.

Ja sen tietäminen tuntuu hyvältä.

Paskasta musasta ja rakastamisen vaikeudesta

Stumppasin kerran miehen, koska se kuunteli niin paskaa musaa (lieventävänä asianhaarana korostettakoon, että siis toooodella paskaa...) Se mies oli muuten ok; älykäs, ihan hyvännäköinen, hauska, nauroi mun huonoille jutuille, ei vaivautunut kun höselsin ja mokailin. Mutta se musiikkimaku -siitä en päässyt yli.

Kaikissa miehissä on joku vika. Joku ihan pikkiriikkinen ainakin, joka on "Se Show:n Pysäyttäjä". Joten jep-ja-se-siitä-sitten-vaan...

Menettääkö jossain vaiheessa oikeutensa valittaa yksinolemista, jos kukaan ei koskaan kelpaa? Jos kukaan ei osaa olla sellainen-kun-minä-haluaisin? Jos toinen ei osaa olla ihan-just-täydellinen ja jos aina löydän jonkun vian, johon vedoten nostan kytkintä enkä anna edes mahdollisuutta olla se oikea?

Minä en ole täydellinen ja olen sen ensimmäisenä valmis myöntämään. Ja silti odotan jotain ihan mahdotonta. Pitäisikö tyytyä siihen, että löytyisi joku, joka rakastaisi minua just tällaisena? Vaikka kuuntelen paskaa musaa, tykkään huonoista leffoista, nauran liian kovaa ja väärissä kohdissa, itken liikaa, tunnen liikaa, en syö kalaa, vaikka en jaksa laittaa tukkaa ja sunnuntaisin heilun koko päivän yöpaidassa ja kuuntelen ruohon kasvamista. Vaikka olen outo ja välillä surullinen.

Miksi yhdessäolemisesta on tullut niin vaikeaa? Ihan kuin kilpailu, jossa heikoin lenkki pitää pudottaa pois ennenkuin toinen ehtii. Miksi on niin kauhean helppoa olla peloissaan ja miksi on niin kauhean helppoa löytää kaikki miljoonat syyt, joiden vuoksi tästäkään jutusta ei tule mitään? Miksi ei voisi olla vain pieni ja hoivattava toisen epätäydellisen sylissä ja rakastaa?

Uusi vuosi, uudet...

Vuosi 2008 siis takana. Virheitä tehtiin, sydämiä särkyi, kovia läksyjä opittiin. Huonoa elämää vietettiin ja tehtiin ryhtiliikkeitä. Mentiin alas, ylös ja vielä alemmas. Oltiin oman itsen pahimpia vihollisia ja parhaita kavereita. Töitä saatiin ja menetettiin, muutettiin. Itkettiin ja naurettiin, joskus jopa samassa lauseessa. Elettiin -isolla eellä. Ei paha.

American Beuty-leffaa lainaten: "I guess I could be pretty pissed off about what happened to me, but it's hard to stay mad when there's so much beauty in the world. Sometimes I feel like I'm seeing it all at once, and it's too much; my heart fills up like a balloon that's about to burst... And then I remember to relax, and stop trying to hold on to it, and then it flows through me like rain, and I can't feel anything but gratitude for every single moment of my stupid little life...You have no idea what I'm talking about, I'm sure. But don't worry- You will someday."

Ja koska kyseessä on oma, rakas mutta outo ja totaalisen sekava elämäni en edes uskalla arvata mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tuskin mitään helppoa tai tylsää, mutta toivottavasti jotain uutta ja hyvääkin niin että vuoden päästä tähän aikaan voin todeta taas: "ei paha" ja hymyillä viisaampana ihmisenä.