Pitäisi tehdä tärkeitä päätöksiä, mutta pää on täynnä hällä väliä-asennetta. Millään ei ole mitään väliä. Aikuisten oikeesti ei ole. Aivan vitun sama.
Pitäisi suhtautua vakavasti ja yrittää punnita vaihtoehtoja, mutta en jaksa kiinnostua. Pitäisikö huolestua, kun kyse on kuitenkin omasta elämästä?
Miten voi pystyä saamaan haltuun isot kuviot, kun pienissäkin on liikaa? Teen kahdeksaa asiaa yhtä aikaa, mutta en saa yhtäkään niistä loppuu. Kaikki vaatii ponnistusta. Haluaisin kämpästä kodin, mutta en jaksa tarttua mihinkään. En ainakaan niin pitkäksi aikaa, että saisin sen tehtyä loppuun.
Välillä suoritan hektisesti, mutta en jaksa keskittyä mihinkään. Paikallanikaan en pysty olemaan. Pakon omaisesti aloitan homman toisen jälkeen. Kun en pysty kirjoittamaan, tartun tenttikirjaan. Muutaman rivin jälkeen ryntään pyyhkimään pölyjä ja kesken keittiön pöydän pyyhkimisen alankin täyttämään tiskikonetta. Puolessa välissä tiskivuorta saan lenkki-inspiksen ja toinen lenkkari jalassa jään tuijottamaan telkkaria.
Välillä putoan täydelliseen apatian loputtomaan mustaan aukkoon ja tuijotan tv-chattia 2 tuntia aivottomana jaksamatta vaihtaa kanavaa.
En välitä mistään. Kaikki-on-ihan-sama-mitä-välii-en-jaksa.
Ulkona alkaa jo hämärtää. Sytyttelen kynttilöitä parvekkeelle. En jaksa vastata puhelimeen, en oikeasti tarttua töihin, joiden dead linet lähestyvät.
Välillä olisi niin helppo vaan antaa periksi. Pelottavan helppo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti