Kun kaikki on sinistä ja syvää vettä, pelkkää rauhaa, kutsun omasta vapaasta tahdostani maailmaani Hiljaisen Miehen. Ja vaikka kaikki on hyvin, minä pelkään niin, että haluan lyödä nyrkkiä seinään ja päätä lattiaan ja repiä kaiken ihan vaan siksi, että sitten kaikki olisi ohi eikä minun tarvitsisi varautua ennakoimattomaan Tuhoon. Sillä kaikkien mielipuolien ihmisten maailmassa saamieni kolhujen jälkeen tiedänn, että niinhän väistämättä tulee käymään; minä putoan kivikkoon. Crash, bum, bang!
Ja kun minä taistelen perkeleitäni vastaan, silittää Hiljainen minun selkääni niin kuin ei kukaan koskaan ennen ja yhtäkkiä en tiedä mitä eniten pelkään. Minä en osaa elää hetkessä, en levätä toisen vieressä rentona. Minä varmistan selustaani, valmistaudun jättämään ennen kuin minut jätetään, jotta selviytyisin -niin, minä? Jotta selviytyisin hengissä? Vai jotta en?
Ja kun minä jatkan hurjaa piirileikkiäni omien varjojeni kanssa tiedän vain yhden: Hiljaisen jälkeen minun maailmani ei ole enää sama. Riippumatta siitä, kuka jättää kenet ja miten tai mitä tulee tapahtumaan.
Yöllä hän nukkuu levollisena vieressäni ja hänen unissaan kiertävät tuhannet sadut ja minuun sattuu fyysisesti, koska hän on viaton poika enkä halua hänelle koskaan mitään pahaa vaan parasta kaikesta. Ja se paras en voi olla minä. Ja se tieto saa minut sekaisin surusta.
Miksi kaikkea tehtyä ei saa tekemättömäksi ja miksi kaikkea rikkimennyttä ei saa korjattua? Juuri nyt minä haluaisin juuri niin.
tiistai 22. syyskuuta 2009
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Yksin
Olen elänyt hiljaista elämää ja rakastanut itseäni kasaan. Olen miettinyt paljon, en suuria ajatuksia, mutta omiani ja katsellut kuinka maailma virtaa hiljaa ohitseni. Olen ollut hyvällä tavalla surullinen, rakentavasti. Ja olen antanut surun olla vieraanani, niin kauan, että lopulta se itse halusi lähteä jatkamaan matkaa.
Olen opetellut olemaan Yksin. En ole antanut itseni paeta tekemiseen, ostamiseen, tyhmiin yhden illan juttuihin. Olen ollut Yksin, vaikka hammasta purren, mutta yksin. Ja kun lopetin pakoon juoksemisen, otin vastaan surun ja pelon, sainkin tilalle rauhan ja levon. Hän tulee uniini enää satunnaisesti, ajatuksiinkin hieman yllättäen; huomaan, että en ole ajatellut häntä aikoihin ja sitten... Ja sekään ajatus ei ole musertava kipu, vaan pelkkä haalistuva muisto.
Aurinko paistaa ja huomenna on vapaata. Eilen siivosin kylppärin ja aloitin uuden kirjan. Minun elämäni rakentuu sen varaan, että teen omat suunnitelmani. Tänään se on mahdollisuus, ei pelkkä tuskallinen taakka.
Minä selviän.
Olen opetellut olemaan Yksin. En ole antanut itseni paeta tekemiseen, ostamiseen, tyhmiin yhden illan juttuihin. Olen ollut Yksin, vaikka hammasta purren, mutta yksin. Ja kun lopetin pakoon juoksemisen, otin vastaan surun ja pelon, sainkin tilalle rauhan ja levon. Hän tulee uniini enää satunnaisesti, ajatuksiinkin hieman yllättäen; huomaan, että en ole ajatellut häntä aikoihin ja sitten... Ja sekään ajatus ei ole musertava kipu, vaan pelkkä haalistuva muisto.
Aurinko paistaa ja huomenna on vapaata. Eilen siivosin kylppärin ja aloitin uuden kirjan. Minun elämäni rakentuu sen varaan, että teen omat suunnitelmani. Tänään se on mahdollisuus, ei pelkkä tuskallinen taakka.
Minä selviän.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Eteenpäin
Nousen huojuville jaloilleni ja hengitän syvään. Otan horjuvia askeleita kohti uutta ja hyvää. Vaikka välillä kaatuen, vaikka vajoten. Mutta eteenpäin ja askel askeleelta varmemmin. Päättäväisyyteni määrä kantaa minua eteenpäin: saan yhteyden suomalaiseen sisuuni ja sillä mennään. Vaikka läpi harmaan kiven. Ja erityisesti läpi vaikean ajan. Tuleen ei jäädä makaamaan...
Minua itkettää se, miten paljon apua ja ystävällisyyttä minun ympärilläni on. Miten ihmiset tulevat ja levittävät turvaverkon ympärilleni, sanovat: "Putoa vaan, me olemme täällä ja otamme kiinni. Ei käy huonosti!" Ja sen kaiken ystävyyden ja rakkauden varassa minä jatkan eteenpäin ja rakennan elämääni. Teen suunnitelmia huomisen varalle ja hetki hetkeltä jaksan jopa uskoa niihin enemmän. Jaksan suunnata ajatukseni uuteen ja parempaan. Siihen huomiseen, jossa olen yksin, mutta en onneton tai surullinen, vaan onnellinen ja vahva. En jaksa vielä suunnata katsetta kauas, mutta suunnittelen tätä iltaa, sitä mitä teen töiden jälkeen, mitä sitten, kun olen raivannut pöydän tai ripustanut pyykit. Hyvänä hetkenä jaksan jopa viikonloppuun asti.
Maailmassa on niin paljon kauneutta, että välillä minun särkynyt sydämeni melkein musertuu kaiken sen kauneuden alla. Siitä kauneudesta ja hyvyydestä haluan pitää kiinni!
Minua itkettää se, miten paljon apua ja ystävällisyyttä minun ympärilläni on. Miten ihmiset tulevat ja levittävät turvaverkon ympärilleni, sanovat: "Putoa vaan, me olemme täällä ja otamme kiinni. Ei käy huonosti!" Ja sen kaiken ystävyyden ja rakkauden varassa minä jatkan eteenpäin ja rakennan elämääni. Teen suunnitelmia huomisen varalle ja hetki hetkeltä jaksan jopa uskoa niihin enemmän. Jaksan suunnata ajatukseni uuteen ja parempaan. Siihen huomiseen, jossa olen yksin, mutta en onneton tai surullinen, vaan onnellinen ja vahva. En jaksa vielä suunnata katsetta kauas, mutta suunnittelen tätä iltaa, sitä mitä teen töiden jälkeen, mitä sitten, kun olen raivannut pöydän tai ripustanut pyykit. Hyvänä hetkenä jaksan jopa viikonloppuun asti.
Maailmassa on niin paljon kauneutta, että välillä minun särkynyt sydämeni melkein musertuu kaiken sen kauneuden alla. Siitä kauneudesta ja hyvyydestä haluan pitää kiinni!
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Kipu
Se tuli ihan yllättäen, puun takaa. Kaikki on ihan hyvin ja sitten tuli kipu. Se melkein salpaa hengen ja sattuu niin, että en tiedä miten olisin. Istun työhuoneessani ja kuuntelen ääniä käytävässä, sateen ääniä ulkoa ja haluaisin vajota lattialle sen painon alta.
Minä tiedän, että selviän tästä, mutta silti sattuu. Lähetän kaverille tekstarin. Yritän hengitellä syvään. Yritän miettiä muuta. Tältä tuntuu varmasti paniikkikohtauksessa.
Minä olisin niin halunnut, että hän olisi ollut se oikea. Että joku olisi minulle se oikea. Että aina ei kävisi Näin. Että aina en jäisi lopussa yksin selviämään. Vaikka hienosti, vaikka rutiinilla, mutta yksin. Ja juuri nyt kaikki tämä tuntuu pahalta ja väärältä enkä halua olla aikuinen tai laittaa asioita mittasuhteisiin tai olla kohtuullinen. Minä haluan olla kohtuuton ja itsekäs ja haluta sen mitä minulle kuuluu ja enemmän.
Minä haluan olla jonkun sylissä pieni ja hoivattava. Minä haluan olla jollekulle se kaikista paras.
Minä haluan olla jonkun Se Oikea.
Minä tiedän, että selviän tästä, mutta silti sattuu. Lähetän kaverille tekstarin. Yritän hengitellä syvään. Yritän miettiä muuta. Tältä tuntuu varmasti paniikkikohtauksessa.
Minä olisin niin halunnut, että hän olisi ollut se oikea. Että joku olisi minulle se oikea. Että aina ei kävisi Näin. Että aina en jäisi lopussa yksin selviämään. Vaikka hienosti, vaikka rutiinilla, mutta yksin. Ja juuri nyt kaikki tämä tuntuu pahalta ja väärältä enkä halua olla aikuinen tai laittaa asioita mittasuhteisiin tai olla kohtuullinen. Minä haluan olla kohtuuton ja itsekäs ja haluta sen mitä minulle kuuluu ja enemmän.
Minä haluan olla jonkun sylissä pieni ja hoivattava. Minä haluan olla jollekulle se kaikista paras.
Minä haluan olla jonkun Se Oikea.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Sisään, ulos, sisään...
Paistaa aurinko. Minulla on uusi keittiön pöytä ja ikkunalaudalla narsisseja. Ulkona on kevät.
Lounaskahvilan pöydästä minä putosin syvään, kylmään veteen enkä yhtäkkiä osannutkaan uida. Mutta siellä, pimeässä ja paniikissa minä yhtäkkiä sainkin yhteyden syvään rauhaani ja siihen voimaan, joka on syvällä minun sisälläni; minä muistin miten uidaan, miten pysytään pinnalla. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Minä selviän tästä.
Minä hengitän sisään ja ulos ja iloitsen varmuuden tuomasta rauhasta. Ilo kuplii sisällä. Minä käännän katseen ylös, nauran ja kameran suljin räpsähtää. "Susta oikein huokuu hyvä olo näihin kuviin" sanoo kuvaaja ja minä nauran uudestaan. Aurinkoon.
Se hyvä olo tulee siitä rauhasta, kun osaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä sen, että ehkä tämän kummempaa ei tule. Ihastun vääriin miehiin, niihin joille en riitä. Mutta kun kun osaan ottaa itseni syliin kuin lapsen, tällaisena, katsoa lempeästi omaa vajaavuuttani ja uskoa uimataitooni, löydän oman voimani jolla pusken vaikka läpi kylmän jäätävän veden.
Ja kun Hän sitten soittaa (sillä niihän väistämättä käy) ja kertoo miten sekaisin on ja miten paljon minusta välittää ja miten haluaisi tulla käymään minä tiedän, ettei minun tarvitse enää lähteä juttuun mukaan. Minä sanon etten ehdi, suljen puhelimen ja käännän katseeni ikkunaan josta paistaa aurinko.
Lounaskahvilan pöydästä minä putosin syvään, kylmään veteen enkä yhtäkkiä osannutkaan uida. Mutta siellä, pimeässä ja paniikissa minä yhtäkkiä sainkin yhteyden syvään rauhaani ja siihen voimaan, joka on syvällä minun sisälläni; minä muistin miten uidaan, miten pysytään pinnalla. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Minä selviän tästä.
Minä hengitän sisään ja ulos ja iloitsen varmuuden tuomasta rauhasta. Ilo kuplii sisällä. Minä käännän katseen ylös, nauran ja kameran suljin räpsähtää. "Susta oikein huokuu hyvä olo näihin kuviin" sanoo kuvaaja ja minä nauran uudestaan. Aurinkoon.
Se hyvä olo tulee siitä rauhasta, kun osaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä sen, että ehkä tämän kummempaa ei tule. Ihastun vääriin miehiin, niihin joille en riitä. Mutta kun kun osaan ottaa itseni syliin kuin lapsen, tällaisena, katsoa lempeästi omaa vajaavuuttani ja uskoa uimataitooni, löydän oman voimani jolla pusken vaikka läpi kylmän jäätävän veden.
Ja kun Hän sitten soittaa (sillä niihän väistämättä käy) ja kertoo miten sekaisin on ja miten paljon minusta välittää ja miten haluaisi tulla käymään minä tiedän, ettei minun tarvitse enää lähteä juttuun mukaan. Minä sanon etten ehdi, suljen puhelimen ja käännän katseeni ikkunaan josta paistaa aurinko.
perjantai 27. helmikuuta 2009
Minun sydämeni on särkynyt
En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin.
Elämä jatkuu, minä hengitän, sydän lyö. Maailma kiertää radallaan, universumit syntyvät ja tähdet räjähtävät kaasupilviksi, ihmisiä syntyy ja kuolee, sotia syttyy.
Minä istun hämärässä asunnossa enkä tiedä mitä kirjoittaisin, koska tuhon hetkellä mieleeni jäi vain täysin epäolennaisia asioita; lounaspaikan rumat verhot, pöytäliinan tahra, jota yritin rapsuttaa irti (joten se sillä hetkellä tuntu tärkeältä), se miten väkinäisesti hymyilin, koska hymyileminenkin tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeältä.
Olin valmistautunut siihen hetkeen ja silti se tuli ihan nurkan takaa. Eikä minusta tuntunut yhtään siltä kuin kuvitelmissani. Minä istuin lounaskahvillassa jossa oli rumat verhot ja olin reipas ja iloinen ja tein lähtöä ja ymmärsin niin helvetisti ja hymyilin niin että poskiin sattui.
Mutta maailma kiertää radallaan, ionit syöksyvät magneettikentässä napa-alueille ja kaasupilvet puristuvat uusiksi planeetoiksi. Mitä sen kaiken rinnalla on yksi särkynyt sydän?
Elämä jatkuu, minä hengitän, sydän lyö. Maailma kiertää radallaan, universumit syntyvät ja tähdet räjähtävät kaasupilviksi, ihmisiä syntyy ja kuolee, sotia syttyy.
Minä istun hämärässä asunnossa enkä tiedä mitä kirjoittaisin, koska tuhon hetkellä mieleeni jäi vain täysin epäolennaisia asioita; lounaspaikan rumat verhot, pöytäliinan tahra, jota yritin rapsuttaa irti (joten se sillä hetkellä tuntu tärkeältä), se miten väkinäisesti hymyilin, koska hymyileminenkin tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeältä.
Olin valmistautunut siihen hetkeen ja silti se tuli ihan nurkan takaa. Eikä minusta tuntunut yhtään siltä kuin kuvitelmissani. Minä istuin lounaskahvillassa jossa oli rumat verhot ja olin reipas ja iloinen ja tein lähtöä ja ymmärsin niin helvetisti ja hymyilin niin että poskiin sattui.
Mutta maailma kiertää radallaan, ionit syöksyvät magneettikentässä napa-alueille ja kaasupilvet puristuvat uusiksi planeetoiksi. Mitä sen kaiken rinnalla on yksi särkynyt sydän?
Hetki ennen tuhoa
Ja kaikista virheistä on oppinut jotain. On oppinut aavistamaan tuhon. Millisekunnin hiljaisuudesta, katseen suunnasta, siitä miten lause rakennetaan, ilmavirrasta, varjoista. Vaaran tunne on sisäänrakennettu kuin pieneen eläimeen. Se on osa kykyä pysyä hengissä.
Valmistaudun vapaapudotukseen, petaan laskupaikkaa. Kun kuilun reuna lähestyy, otan vauhtia ja alan räpiköidä. Nyt ei jaeta tyylipisteitä, tärkeintä on päästä yli. Hengissä.
Teen suunnitelmia joissa voin pitää katseen kiinni pimeimmässä yössä, täytän kalenteria, lasken rutiinien varaan, kirjoitan to-do-listoja. Otan vauhtia vaikka reunalle on vielä matkaa. Mutta se on jo lähellä. Pelottavan lähellä. Yritän keksiä syytä olemiselleni jotta saan vapaapudotuksen loppumaan.
Olen jo käytännössä lopettanut syömisen enkä pysty nukkumaan. Kasaan projekteista itselleni pienen eläimen turvapesää. Työllä perustelen olemassaoloni oikeutuksen.
Yö on hiljainen ja kaunis. Naapurikin valvoo vielä. Rauha on syvintä juuri nyt, hetki on eniten juuri nyt, tässä, hetkessä ennen tuhoa.
Valmistaudun vapaapudotukseen, petaan laskupaikkaa. Kun kuilun reuna lähestyy, otan vauhtia ja alan räpiköidä. Nyt ei jaeta tyylipisteitä, tärkeintä on päästä yli. Hengissä.
Teen suunnitelmia joissa voin pitää katseen kiinni pimeimmässä yössä, täytän kalenteria, lasken rutiinien varaan, kirjoitan to-do-listoja. Otan vauhtia vaikka reunalle on vielä matkaa. Mutta se on jo lähellä. Pelottavan lähellä. Yritän keksiä syytä olemiselleni jotta saan vapaapudotuksen loppumaan.
Olen jo käytännössä lopettanut syömisen enkä pysty nukkumaan. Kasaan projekteista itselleni pienen eläimen turvapesää. Työllä perustelen olemassaoloni oikeutuksen.
Yö on hiljainen ja kaunis. Naapurikin valvoo vielä. Rauha on syvintä juuri nyt, hetki on eniten juuri nyt, tässä, hetkessä ennen tuhoa.
tiistai 24. helmikuuta 2009
Kipupisteet (ne on aina ne samat)
Ja juuri kun kaikki alkoi käydä helpommaksi, selkeäksi, törmää minuun pyörällä Täydellinen. Täydellinen, jolla tietenkin on sotkuinen suhde ja joka ei tietenkään osaa just nyt päättää että mitä pitäis tehdä. Ja meillä on hullu viikonloppu ja minun sydämeni on jo valmiiksi palasina, koska tiedän miten tässä tulee käymään, koska olen elänyt tämän kaiken ennenkin ja jäänyt toiseksi ja niin tulee käymään taas. Ja minä itken ja nauran ja revin hiuksia päästä koska en voi muutakaan, koska se mies on kaikkea mitä haluan. Paitsi minun.
Ja minä tiedän, että toista ei voi vihata siksi että se ei rakasta minua. Ja siksi rakastan vaan ja olen ihan auki ja rikki ja lupaan että tämä on viimeinen kerta ja ei koskaan enää koska kuka haluaa kerta toisensa jälkeen hypätä kuudennesta kerroksesta katuun? Paitsi minä.
Ja minä olen surullinen ja iloinen ja sekaisin - Ihminen ei koskaan opi...
Ja minä tiedän, että toista ei voi vihata siksi että se ei rakasta minua. Ja siksi rakastan vaan ja olen ihan auki ja rikki ja lupaan että tämä on viimeinen kerta ja ei koskaan enää koska kuka haluaa kerta toisensa jälkeen hypätä kuudennesta kerroksesta katuun? Paitsi minä.
Ja minä olen surullinen ja iloinen ja sekaisin - Ihminen ei koskaan opi...
torstai 5. helmikuuta 2009
End of an Era
Juuri kun aloin päästä jaloilleni eikä sydäntä revitty irti avoimeksi tallotusta rinnasta, kun joka ikinen asia maailmassa ei muistuttanut Hänestä, kun aloin taas muistaa miltä tuntui olla onnellinen päätti Hän soittaa. Tyttöystävä on nyt jätetty ja uusi sivu käännetty, tyhmyydet on unohdettu ja hän on valmis aloittamaan Oikean Suhteen minun, Elämänsä Suuren Rakkauden, kanssa.
Seisoin hiljaa puhelin kädessä ja katselin ulos työhuoneen ikkunasta. Sisäpihalla oli hämärää ja hiljaista ja minussa kasvoi punaista voimaa. Minulla oli se. Selvännäkemisen hetki.
Seisoin puhelin kädessä enkä jaksanut edes selittää. Olin täynnä raivoa ja katkeruutta. Enimmäkseen itselleni, mutta myös Hänelle. Miten kukaan saattaa olla niin itsekäs sika, että kehtaa olettaa toisen odottavan rakkaudesta räytyen? Että kehtaa pitää toista varalla? Että kehtaa käyttää toisen rakkautta hyväkseen kerta toisensa jälkeen? Että kehtaa tulla tuosta noin vaan ja särkeä kaiken rakennetun ja olettaa, että hänet otetaan avosylin ja ilosta kiljuen vastaan? Ja miten minä olen saattanut antaa sen tapahtua?
Ja siinä seisoessani tajusin, että sitä ei tule enää tapahtumaan. Ei koskaan enää. Että minä olen vahvempi nyt. Että aika on ajanut rakkaudesta ohi. Enää en edes oikein pystynyt muistamaan, miksi häntä niin paljon joskus rakastin.
Yhtäkkiä olin äärettömän väsynyt ihmissuhdepeleihin, hässäköintiin ja toisten tunteiden arvailemiseen. Siihen, että joudun työntämään itseni jonnekin taka-alalle. Niinpä siivosin ulos elämästäni Hänet, Kunnollisen Miehen, Avon ja Virityksen. Helposti, ihan tuosta noin vaan. Ja yhtäkkiä huoneissa oli helpompi hengittää, enemmän ilmaa, valoa, tilaa olla minä.
"If it's a broken part replace it
if it's a broken arm then brace it
If it's a broken heart then face it"
Seisoin hiljaa puhelin kädessä ja katselin ulos työhuoneen ikkunasta. Sisäpihalla oli hämärää ja hiljaista ja minussa kasvoi punaista voimaa. Minulla oli se. Selvännäkemisen hetki.
Seisoin puhelin kädessä enkä jaksanut edes selittää. Olin täynnä raivoa ja katkeruutta. Enimmäkseen itselleni, mutta myös Hänelle. Miten kukaan saattaa olla niin itsekäs sika, että kehtaa olettaa toisen odottavan rakkaudesta räytyen? Että kehtaa pitää toista varalla? Että kehtaa käyttää toisen rakkautta hyväkseen kerta toisensa jälkeen? Että kehtaa tulla tuosta noin vaan ja särkeä kaiken rakennetun ja olettaa, että hänet otetaan avosylin ja ilosta kiljuen vastaan? Ja miten minä olen saattanut antaa sen tapahtua?
Ja siinä seisoessani tajusin, että sitä ei tule enää tapahtumaan. Ei koskaan enää. Että minä olen vahvempi nyt. Että aika on ajanut rakkaudesta ohi. Enää en edes oikein pystynyt muistamaan, miksi häntä niin paljon joskus rakastin.
Yhtäkkiä olin äärettömän väsynyt ihmissuhdepeleihin, hässäköintiin ja toisten tunteiden arvailemiseen. Siihen, että joudun työntämään itseni jonnekin taka-alalle. Niinpä siivosin ulos elämästäni Hänet, Kunnollisen Miehen, Avon ja Virityksen. Helposti, ihan tuosta noin vaan. Ja yhtäkkiä huoneissa oli helpompi hengittää, enemmän ilmaa, valoa, tilaa olla minä.
"If it's a broken part replace it
if it's a broken arm then brace it
If it's a broken heart then face it"
tiistai 20. tammikuuta 2009
Mental Note to Myself, part 1
Jos ei jaksa käydä kaupassa, ei ole kotona leipääkään syödä.
Ja ruotsalaisilla korpuilla ei pitkälle pääse.
Ja ruotsalaisilla korpuilla ei pitkälle pääse.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Sateen jälkeen
Tänään on satanut koko päivän. Kaatamalla.
Heräsin aamulla sateen alla, ihanalla ullakollani. Siellä sateestakin tulee kaunista, ei yhtään surumielistä eikä harmaata. Vain loputtoman rauhallista, sinistä, ikuista sunnuntaita.
Koko päivän satoi. Tarkistin juttuja ja hyväksyin niitä, yhdestä perjantaina hyväksytystä jutusta tehtiinkin neljä ja samalla puhuin suurimman osan päivästä puhelimessa; asiaa ja ei-niin-asiaa. Rakastan kotitoimistolla vietettyjä päiviä ja yksinolemisen sietämätöntä rauhaa. Välillä keitin kahvit ja istuin keittiössä kuuntelemassa sadetta. Ja raitiovaunuja alhaalla kadulla. Yhden jutun kuvat ovat hukassa; ne ovat ehkä kolmannella koneella, jonka salasanasta minulla on ainoastaan hyvin harmaa aavistus, mutta aion murehtia sitä vasta torstai-iltana. Sateeseen hukkuvassa kaupungissa ei kannata surra turhia.
Illalla kahlasin joogaan uusissa kumppareissani. Koko kaupunki oli täynnä vettä. Vettä ja ihmisiä märissä kengissä hyppimässä lätäköissä. Mutta joogan ja kaikkien aurinkotervehdysten jälkeen astuinkin uuteen maailmaan: Maailmaan Sateen Jälkeen.
Vaikka reilu viikko sitten satoi lunta, oli lähikahvilani nostanut taas pöydät kadulle. Halusin jäädä kadulle istumaan, juomaan kitkerän kahvin ja olemaan vaan, ihan siitä ilosta, että sen pystyy tekemään villapaidassa yhdeksältä illalla tammikuussa sateen jälkeen.
Minä kaipaan jo tätä paikkaa, tätä sateen pieksämää kaupunkia, koska tästä on tullut minulle koti. Tämä kaupunki on kaikessa karuudessaan parantanut minun särkynyttä sydäntäni. Ja samalla ikuisesti saanut palan siitä. Vaikka, tai kun, joskus täältä lähden, tämä paikka on aina koti.
Ja sen tietäminen tuntuu hyvältä.
Heräsin aamulla sateen alla, ihanalla ullakollani. Siellä sateestakin tulee kaunista, ei yhtään surumielistä eikä harmaata. Vain loputtoman rauhallista, sinistä, ikuista sunnuntaita.
Koko päivän satoi. Tarkistin juttuja ja hyväksyin niitä, yhdestä perjantaina hyväksytystä jutusta tehtiinkin neljä ja samalla puhuin suurimman osan päivästä puhelimessa; asiaa ja ei-niin-asiaa. Rakastan kotitoimistolla vietettyjä päiviä ja yksinolemisen sietämätöntä rauhaa. Välillä keitin kahvit ja istuin keittiössä kuuntelemassa sadetta. Ja raitiovaunuja alhaalla kadulla. Yhden jutun kuvat ovat hukassa; ne ovat ehkä kolmannella koneella, jonka salasanasta minulla on ainoastaan hyvin harmaa aavistus, mutta aion murehtia sitä vasta torstai-iltana. Sateeseen hukkuvassa kaupungissa ei kannata surra turhia.
Illalla kahlasin joogaan uusissa kumppareissani. Koko kaupunki oli täynnä vettä. Vettä ja ihmisiä märissä kengissä hyppimässä lätäköissä. Mutta joogan ja kaikkien aurinkotervehdysten jälkeen astuinkin uuteen maailmaan: Maailmaan Sateen Jälkeen.
Vaikka reilu viikko sitten satoi lunta, oli lähikahvilani nostanut taas pöydät kadulle. Halusin jäädä kadulle istumaan, juomaan kitkerän kahvin ja olemaan vaan, ihan siitä ilosta, että sen pystyy tekemään villapaidassa yhdeksältä illalla tammikuussa sateen jälkeen.
Minä kaipaan jo tätä paikkaa, tätä sateen pieksämää kaupunkia, koska tästä on tullut minulle koti. Tämä kaupunki on kaikessa karuudessaan parantanut minun särkynyttä sydäntäni. Ja samalla ikuisesti saanut palan siitä. Vaikka, tai kun, joskus täältä lähden, tämä paikka on aina koti.
Ja sen tietäminen tuntuu hyvältä.
tiistai 6. tammikuuta 2009
Paskasta musasta ja rakastamisen vaikeudesta
Stumppasin kerran miehen, koska se kuunteli niin paskaa musaa (lieventävänä asianhaarana korostettakoon, että siis toooodella paskaa...) Se mies oli muuten ok; älykäs, ihan hyvännäköinen, hauska, nauroi mun huonoille jutuille, ei vaivautunut kun höselsin ja mokailin. Mutta se musiikkimaku -siitä en päässyt yli.
Kaikissa miehissä on joku vika. Joku ihan pikkiriikkinen ainakin, joka on "Se Show:n Pysäyttäjä". Joten jep-ja-se-siitä-sitten-vaan...
Menettääkö jossain vaiheessa oikeutensa valittaa yksinolemista, jos kukaan ei koskaan kelpaa? Jos kukaan ei osaa olla sellainen-kun-minä-haluaisin? Jos toinen ei osaa olla ihan-just-täydellinen ja jos aina löydän jonkun vian, johon vedoten nostan kytkintä enkä anna edes mahdollisuutta olla se oikea?
Minä en ole täydellinen ja olen sen ensimmäisenä valmis myöntämään. Ja silti odotan jotain ihan mahdotonta. Pitäisikö tyytyä siihen, että löytyisi joku, joka rakastaisi minua just tällaisena? Vaikka kuuntelen paskaa musaa, tykkään huonoista leffoista, nauran liian kovaa ja väärissä kohdissa, itken liikaa, tunnen liikaa, en syö kalaa, vaikka en jaksa laittaa tukkaa ja sunnuntaisin heilun koko päivän yöpaidassa ja kuuntelen ruohon kasvamista. Vaikka olen outo ja välillä surullinen.
Miksi yhdessäolemisesta on tullut niin vaikeaa? Ihan kuin kilpailu, jossa heikoin lenkki pitää pudottaa pois ennenkuin toinen ehtii. Miksi on niin kauhean helppoa olla peloissaan ja miksi on niin kauhean helppoa löytää kaikki miljoonat syyt, joiden vuoksi tästäkään jutusta ei tule mitään? Miksi ei voisi olla vain pieni ja hoivattava toisen epätäydellisen sylissä ja rakastaa?
Kaikissa miehissä on joku vika. Joku ihan pikkiriikkinen ainakin, joka on "Se Show:n Pysäyttäjä". Joten jep-ja-se-siitä-sitten-vaan...
Menettääkö jossain vaiheessa oikeutensa valittaa yksinolemista, jos kukaan ei koskaan kelpaa? Jos kukaan ei osaa olla sellainen-kun-minä-haluaisin? Jos toinen ei osaa olla ihan-just-täydellinen ja jos aina löydän jonkun vian, johon vedoten nostan kytkintä enkä anna edes mahdollisuutta olla se oikea?
Minä en ole täydellinen ja olen sen ensimmäisenä valmis myöntämään. Ja silti odotan jotain ihan mahdotonta. Pitäisikö tyytyä siihen, että löytyisi joku, joka rakastaisi minua just tällaisena? Vaikka kuuntelen paskaa musaa, tykkään huonoista leffoista, nauran liian kovaa ja väärissä kohdissa, itken liikaa, tunnen liikaa, en syö kalaa, vaikka en jaksa laittaa tukkaa ja sunnuntaisin heilun koko päivän yöpaidassa ja kuuntelen ruohon kasvamista. Vaikka olen outo ja välillä surullinen.
Miksi yhdessäolemisesta on tullut niin vaikeaa? Ihan kuin kilpailu, jossa heikoin lenkki pitää pudottaa pois ennenkuin toinen ehtii. Miksi on niin kauhean helppoa olla peloissaan ja miksi on niin kauhean helppoa löytää kaikki miljoonat syyt, joiden vuoksi tästäkään jutusta ei tule mitään? Miksi ei voisi olla vain pieni ja hoivattava toisen epätäydellisen sylissä ja rakastaa?
lauantai 3. tammikuuta 2009
Uusi vuosi, uudet...
Vuosi 2008 siis takana. Virheitä tehtiin, sydämiä särkyi, kovia läksyjä opittiin. Huonoa elämää vietettiin ja tehtiin ryhtiliikkeitä. Mentiin alas, ylös ja vielä alemmas. Oltiin oman itsen pahimpia vihollisia ja parhaita kavereita. Töitä saatiin ja menetettiin, muutettiin. Itkettiin ja naurettiin, joskus jopa samassa lauseessa. Elettiin -isolla eellä. Ei paha.
American Beuty-leffaa lainaten: "I guess I could be pretty pissed off about what happened to me, but it's hard to stay mad when there's so much beauty in the world. Sometimes I feel like I'm seeing it all at once, and it's too much; my heart fills up like a balloon that's about to burst... And then I remember to relax, and stop trying to hold on to it, and then it flows through me like rain, and I can't feel anything but gratitude for every single moment of my stupid little life...You have no idea what I'm talking about, I'm sure. But don't worry- You will someday."
Ja koska kyseessä on oma, rakas mutta outo ja totaalisen sekava elämäni en edes uskalla arvata mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tuskin mitään helppoa tai tylsää, mutta toivottavasti jotain uutta ja hyvääkin niin että vuoden päästä tähän aikaan voin todeta taas: "ei paha" ja hymyillä viisaampana ihmisenä.
American Beuty-leffaa lainaten: "I guess I could be pretty pissed off about what happened to me, but it's hard to stay mad when there's so much beauty in the world. Sometimes I feel like I'm seeing it all at once, and it's too much; my heart fills up like a balloon that's about to burst... And then I remember to relax, and stop trying to hold on to it, and then it flows through me like rain, and I can't feel anything but gratitude for every single moment of my stupid little life...You have no idea what I'm talking about, I'm sure. But don't worry- You will someday."
Ja koska kyseessä on oma, rakas mutta outo ja totaalisen sekava elämäni en edes uskalla arvata mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tuskin mitään helppoa tai tylsää, mutta toivottavasti jotain uutta ja hyvääkin niin että vuoden päästä tähän aikaan voin todeta taas: "ei paha" ja hymyillä viisaampana ihmisenä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)