Nousen huojuville jaloilleni ja hengitän syvään. Otan horjuvia askeleita kohti uutta ja hyvää. Vaikka välillä kaatuen, vaikka vajoten. Mutta eteenpäin ja askel askeleelta varmemmin. Päättäväisyyteni määrä kantaa minua eteenpäin: saan yhteyden suomalaiseen sisuuni ja sillä mennään. Vaikka läpi harmaan kiven. Ja erityisesti läpi vaikean ajan. Tuleen ei jäädä makaamaan...
Minua itkettää se, miten paljon apua ja ystävällisyyttä minun ympärilläni on. Miten ihmiset tulevat ja levittävät turvaverkon ympärilleni, sanovat: "Putoa vaan, me olemme täällä ja otamme kiinni. Ei käy huonosti!" Ja sen kaiken ystävyyden ja rakkauden varassa minä jatkan eteenpäin ja rakennan elämääni. Teen suunnitelmia huomisen varalle ja hetki hetkeltä jaksan jopa uskoa niihin enemmän. Jaksan suunnata ajatukseni uuteen ja parempaan. Siihen huomiseen, jossa olen yksin, mutta en onneton tai surullinen, vaan onnellinen ja vahva. En jaksa vielä suunnata katsetta kauas, mutta suunnittelen tätä iltaa, sitä mitä teen töiden jälkeen, mitä sitten, kun olen raivannut pöydän tai ripustanut pyykit. Hyvänä hetkenä jaksan jopa viikonloppuun asti.
Maailmassa on niin paljon kauneutta, että välillä minun särkynyt sydämeni melkein musertuu kaiken sen kauneuden alla. Siitä kauneudesta ja hyvyydestä haluan pitää kiinni!
tiistai 24. maaliskuuta 2009
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Kipu
Se tuli ihan yllättäen, puun takaa. Kaikki on ihan hyvin ja sitten tuli kipu. Se melkein salpaa hengen ja sattuu niin, että en tiedä miten olisin. Istun työhuoneessani ja kuuntelen ääniä käytävässä, sateen ääniä ulkoa ja haluaisin vajota lattialle sen painon alta.
Minä tiedän, että selviän tästä, mutta silti sattuu. Lähetän kaverille tekstarin. Yritän hengitellä syvään. Yritän miettiä muuta. Tältä tuntuu varmasti paniikkikohtauksessa.
Minä olisin niin halunnut, että hän olisi ollut se oikea. Että joku olisi minulle se oikea. Että aina ei kävisi Näin. Että aina en jäisi lopussa yksin selviämään. Vaikka hienosti, vaikka rutiinilla, mutta yksin. Ja juuri nyt kaikki tämä tuntuu pahalta ja väärältä enkä halua olla aikuinen tai laittaa asioita mittasuhteisiin tai olla kohtuullinen. Minä haluan olla kohtuuton ja itsekäs ja haluta sen mitä minulle kuuluu ja enemmän.
Minä haluan olla jonkun sylissä pieni ja hoivattava. Minä haluan olla jollekulle se kaikista paras.
Minä haluan olla jonkun Se Oikea.
Minä tiedän, että selviän tästä, mutta silti sattuu. Lähetän kaverille tekstarin. Yritän hengitellä syvään. Yritän miettiä muuta. Tältä tuntuu varmasti paniikkikohtauksessa.
Minä olisin niin halunnut, että hän olisi ollut se oikea. Että joku olisi minulle se oikea. Että aina ei kävisi Näin. Että aina en jäisi lopussa yksin selviämään. Vaikka hienosti, vaikka rutiinilla, mutta yksin. Ja juuri nyt kaikki tämä tuntuu pahalta ja väärältä enkä halua olla aikuinen tai laittaa asioita mittasuhteisiin tai olla kohtuullinen. Minä haluan olla kohtuuton ja itsekäs ja haluta sen mitä minulle kuuluu ja enemmän.
Minä haluan olla jonkun sylissä pieni ja hoivattava. Minä haluan olla jollekulle se kaikista paras.
Minä haluan olla jonkun Se Oikea.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Sisään, ulos, sisään...
Paistaa aurinko. Minulla on uusi keittiön pöytä ja ikkunalaudalla narsisseja. Ulkona on kevät.
Lounaskahvilan pöydästä minä putosin syvään, kylmään veteen enkä yhtäkkiä osannutkaan uida. Mutta siellä, pimeässä ja paniikissa minä yhtäkkiä sainkin yhteyden syvään rauhaani ja siihen voimaan, joka on syvällä minun sisälläni; minä muistin miten uidaan, miten pysytään pinnalla. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Minä selviän tästä.
Minä hengitän sisään ja ulos ja iloitsen varmuuden tuomasta rauhasta. Ilo kuplii sisällä. Minä käännän katseen ylös, nauran ja kameran suljin räpsähtää. "Susta oikein huokuu hyvä olo näihin kuviin" sanoo kuvaaja ja minä nauran uudestaan. Aurinkoon.
Se hyvä olo tulee siitä rauhasta, kun osaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä sen, että ehkä tämän kummempaa ei tule. Ihastun vääriin miehiin, niihin joille en riitä. Mutta kun kun osaan ottaa itseni syliin kuin lapsen, tällaisena, katsoa lempeästi omaa vajaavuuttani ja uskoa uimataitooni, löydän oman voimani jolla pusken vaikka läpi kylmän jäätävän veden.
Ja kun Hän sitten soittaa (sillä niihän väistämättä käy) ja kertoo miten sekaisin on ja miten paljon minusta välittää ja miten haluaisi tulla käymään minä tiedän, ettei minun tarvitse enää lähteä juttuun mukaan. Minä sanon etten ehdi, suljen puhelimen ja käännän katseeni ikkunaan josta paistaa aurinko.
Lounaskahvilan pöydästä minä putosin syvään, kylmään veteen enkä yhtäkkiä osannutkaan uida. Mutta siellä, pimeässä ja paniikissa minä yhtäkkiä sainkin yhteyden syvään rauhaani ja siihen voimaan, joka on syvällä minun sisälläni; minä muistin miten uidaan, miten pysytään pinnalla. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Minä selviän tästä.
Minä hengitän sisään ja ulos ja iloitsen varmuuden tuomasta rauhasta. Ilo kuplii sisällä. Minä käännän katseen ylös, nauran ja kameran suljin räpsähtää. "Susta oikein huokuu hyvä olo näihin kuviin" sanoo kuvaaja ja minä nauran uudestaan. Aurinkoon.
Se hyvä olo tulee siitä rauhasta, kun osaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä sen, että ehkä tämän kummempaa ei tule. Ihastun vääriin miehiin, niihin joille en riitä. Mutta kun kun osaan ottaa itseni syliin kuin lapsen, tällaisena, katsoa lempeästi omaa vajaavuuttani ja uskoa uimataitooni, löydän oman voimani jolla pusken vaikka läpi kylmän jäätävän veden.
Ja kun Hän sitten soittaa (sillä niihän väistämättä käy) ja kertoo miten sekaisin on ja miten paljon minusta välittää ja miten haluaisi tulla käymään minä tiedän, ettei minun tarvitse enää lähteä juttuun mukaan. Minä sanon etten ehdi, suljen puhelimen ja käännän katseeni ikkunaan josta paistaa aurinko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)