Ihme

Joskus ihmeitä tapahtuu. Joskus hyvä voittaa ja siipeensä saanut nostetaan maasta. Joskus ei käy niinkuin luulee. Joskus ei saa ansionsa mukaan, vaan saa sen, mitä tarvitsee.

Aina ei tarvitse olla paras. Joskus riittää, että ei ole kenenkään mielestä "ehdottomasti ei"

Minulla taitaa olla työpaikka ensi syksyksi. Alan uskoa ihmeisiin ;-)

Olohuoneen lattia

Eilen olin työhaastattelussa. Olin pohjattoman väsynyt ja suurimman osan ajasta tuijottelin lasittunein silmin seinään ja yritin pysyä hereillä. Olisin halunnut maata olohuoneen lattialla ja vajota itsesäälini syviin, mutta repiviin onkaloihin. Mutta koska ihmisen pitää leipääkin syödä, istuin velvollisuudentuntoisena neuvotteluhuoneessa ja yritin pysyä fokusoituneena ja asiallisena. Ja koska en oikeasti välitä vähääkään saanko paikan vai en ja koska loputon väsymykseni paistaa kilometrien päähän, poistuin paikalta yhtä hävinneenä kuin olin sinne saapunutkin.

Olen kuin syvässä vedessä yrittämässä eteenpäin. Vaikka haluaisin liikkua, en pääse, pysty. Mietin paperin siirtämistä, kansion avaamista, työhön tarttumista, mutta asiat ovat edessä kuin vuoret. Kaikki on pelkkää ylivoimaa, vastatuulta, ylämäkeä. Pelkkä asioiden ajatteleminen uuvuttaa ja vetää mehut. Tuottaisin sisältöä ja lisäarvoa, jos ei olisi tyhjänä pöytä, takki ja lasi.

Yritän hengitellä sisään ja ulos ja olla ajattelematta, että sattuu.

Ainut paikka, jossa ei satu, on olohuoneen lattia. Sinne haluan palata, itsesäälini turvalliseen syliin.

Paska jätkä

Syksyn "varma duuni" ei sitten ollutkaan varma, joten tänään päivitin CV:n, lähetin yhden työhakemuksen ja listasin tekemättömiä töitä masentavan pitkälle to-do-listalle. En jaksa enää edes yrittää meikata väsymystä piiloon enkä muistaa, milloin olen viimeksi nukkunut. Päätän, että paras kosto on se, että jatkan elämää. Ikään kuin kukaan välittäisi. Ja sekin itkettää.

"Luon itselleni työmahdollisuuksia" ja olen niin perkeleen aktiivinen, että päässä ei veri kierrä. Minähän olen hilpeä veitikka. En uskalla katsoa peiliin, koska näytän auton alle jääneeltä pandalta, jolla on todella paha juurikasvu.Varaisin ajan kampaajalle, jos jaksaisin. Jos sillä olisi jotain väliä. Jos joku rakastaisi minua.

(…ja taas mentiin)

Masentavan pitkältä to-do-listalta en jaksa tehdä vielä tänään mitään. Työhakemus riittää. Ensi viikolla menen luennolle ja pesen pyykkiä, käyn kaupassa. Muutaman tunnin makaan olkkarin lattialla ja tuijottelen taivasta.

Kaveri soittaa ja ehdottaa mielialalääkitystä, koska "ihmisen pitää nukkua ja sehän oli ihan paska jätkä. Oikeesti". "Uutta matoa koukkuun" se sanoo "Hei, häntä pystyyn!"

Ensi viikolla nousen lattialta, menen luennolle, pesen pyykkiä ja nostan hännän pystyyn. Koska sehän oli ihan paska jätkä. Oikeesti.

My weakness (I'm not the one you're looking for)

Ihmistä ei voi vihata siksi, ettei se rakasta minua.

Vaikka sekin tuntuu tänään epäreilulta, kun kukaan ei välitä minusta ja olen ihan yksin ja olisi sama, vaikka kuolisin pois.

Ja joku kysyy pärjäänkö ja minä sanon joo, kun en oikein muutakaan osaa. En tiedä, miten lakataan pärjäämästä. Lakataanko silloin hengittämästä? Kai pärjäämiseksi voi laskea senkin, että elän. Elän eteenpäin, kun en osaa olla elämättäkään.

Minun heikkouteni, suurin heikkouteni, on se, että minä en ole se oikea sille ihmiselle, jota eniten rakastan ja haluan. Ja sille ei voi mitään. Karkin syömisen voisi lopettaa, voisi ryhtyä raivoraittiiksi ja kunnolliseksi, mutta mitenkään en pysty muuttumaan sellaiseksi, että kelpaisin. Ja tänään se on kaikista paskin asia maailmassa. Eikä edes se, että on duunia kai ensi viikollakin, riitä lohduttamaan minua nyt.

Miksi ihmistä ei voi vihata siksi, ettei se rakasta minua?