Home sweet home

Aamulla laulattaa. Silitän hametta ja tekee mieli tanssia, kun radiossa soi hyvä biisi. Metrossa hymyilen vastaantulijoille. Ei haittaa, vaikka on sateinen ja harmaa päivä. Ei haittaa, että pitää mennä töihin. Laulattaa.

Home sweet home.

Matkalla ylös

Päätin, että kaikki on hyvin. Ja ihmeellisesti kaikki on hyvin! Aurinko paistaa ja kun minä hyppään, elämä levittää alle turvaverkon. Tällä kertaa ihan varmasti levittää.

Minä tarraudun ihmisiin, koska en vielä itse jaksa ja ihmeellisesti ihmiset auttavat minua eteenpäin. Minä menen pienen terrierin lailla ihmisten luokse ja tarraudun vuorovaikutuksen taikapiiriin ja sen avulla pääsen eteenpäin. Yliherkässä mielentilassani minua melkein itkettää se, että ihmiset eivät käänny pois. Minä saan apua, sanat pimeässä yössä auttavat minua taas eteenpäin. Minua kantaa se, että pimeydessä on joku toinen, ääni, joka vastaa, eikä minun tarvitse olla syvimmässä kuilussani yksin.

Ja yhtäkkiä huomaan, että työkeikasta tulee hauska! Minun kotini on siellä missä mihin takapuoleni lasken ja joskus sekin voi olla etu. Ja sen huomion avulla minä pääsen taas yhden askelman ylöspäin matkalla kohti valoa.

I'm back!

En jaksa vieläkään juuri mitään, mutta olen noussut lattialta ja kerännyt elämäni sirpaleet ja alkanut miettiä saisiko niistä jotain kasaan. Sen ei tarvitsisi olla mitään hienoa, mutta kunhan edes jotain siedettävää.

Minulla on työkeikka ja vaikka tuntuu, että en jaksaisi lähteä, lähden kuitenkin. Kaverin mielestä meillä tulee olemaan "ihan huippua siis". Olen suorittanut paria koulukurssia ja tänään tapaan Pelottavan Proffan. Olen hoitanut asioita, käynyt pankissa ja poliisiasemalla uusimassa papereita ja vaikka se vei voimat moneksi päiväksi, se on nyt tehty. "Babysteps", niinkuin ystävä sanoo. Peilistä minua katsoo joku, josta voisin taas alkaa pitää.

Uskallan alkaa uskoa siihen, että pääsen jaloilleni. Vähitellen.