Unenomaisen turtumus-väsymykseni keskeltä sain revittyä itseni alennusmyynteihin (siihen työpaikan viereiseen kauppaan, johon juuri ja juuri jaksoin raahautua). Kaupan armottomissa, kovissa valoissa paljastui koko kauhea totuus; katsoessani peilistä väsähtäneen näköistä "kun-nyt-jotain-aamulla-päälle-saa"-tyylillä pukeutunutta ponnaripäistä hirvistystä tajusin jopa koomani läpi, että nyt pitää tehdä jotain. Päässä soi yksi ainoa ajatus: "mitä helvettiä mulle oikein on tapahtunut?"
Paniikki-mielentilassani en löytänyt mitään ostettavaa (päälimmäisenä ajatuksena kuin oli se, että haluan kaivautua maan alle metrien syvyyteen piiloon ihmisten katseilta) Kotimatkalla ihmettelin todella syvästi sitä, miksi ihmiset eivät juosseet kiljuen karkuun minut nähdessään...
Illalla tein suunnitelman. Heitin venyneet t-paidat kirpparisäkkiin ja piilotin verskat ja kumisaappaat siltä varalta, että heikko hetki taas iskee (ja tämä ei siis ollut vitsi...). Tein toimintasuunnitelman juurikasvun nujertamiseksi ja ostoslistan alennusmyyntikierrosta varten. Tarmon puuskassa siivosin koko kämpän ja lannoitin kukat.
Näin alas en suostu vajoamaan, en miehen takia, en PRKL! Elämä jatkuu. Se jatkuu, vaikka mikä olisi. Se taitaa olla uuden vuoden lupaukseni; jotain hyvää ja uutta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti