Kun kaikki on sinistä ja syvää vettä, pelkkää rauhaa, kutsun omasta vapaasta tahdostani maailmaani Hiljaisen Miehen. Ja vaikka kaikki on hyvin, minä pelkään niin, että haluan lyödä nyrkkiä seinään ja päätä lattiaan ja repiä kaiken ihan vaan siksi, että sitten kaikki olisi ohi eikä minun tarvitsisi varautua ennakoimattomaan Tuhoon. Sillä kaikkien mielipuolien ihmisten maailmassa saamieni kolhujen jälkeen tiedänn, että niinhän väistämättä tulee käymään; minä putoan kivikkoon. Crash, bum, bang!
Ja kun minä taistelen perkeleitäni vastaan, silittää Hiljainen minun selkääni niin kuin ei kukaan koskaan ennen ja yhtäkkiä en tiedä mitä eniten pelkään. Minä en osaa elää hetkessä, en levätä toisen vieressä rentona. Minä varmistan selustaani, valmistaudun jättämään ennen kuin minut jätetään, jotta selviytyisin -niin, minä? Jotta selviytyisin hengissä? Vai jotta en?
Ja kun minä jatkan hurjaa piirileikkiäni omien varjojeni kanssa tiedän vain yhden: Hiljaisen jälkeen minun maailmani ei ole enää sama. Riippumatta siitä, kuka jättää kenet ja miten tai mitä tulee tapahtumaan.
Yöllä hän nukkuu levollisena vieressäni ja hänen unissaan kiertävät tuhannet sadut ja minuun sattuu fyysisesti, koska hän on viaton poika enkä halua hänelle koskaan mitään pahaa vaan parasta kaikesta. Ja se paras en voi olla minä. Ja se tieto saa minut sekaisin surusta.
Miksi kaikkea tehtyä ei saa tekemättömäksi ja miksi kaikkea rikkimennyttä ei saa korjattua? Juuri nyt minä haluaisin juuri niin.
