Viimeinen valitusvirsi

On jo monta vuotta siitä, kun istuin lounaskahvilassa ja tajusin, että Suuri Rakkaustarinani on ohi.

Rakastuin hurjasti, niinkuin en koskaan ennen ja kerrankin päätin uskaltaa panna kaikki peliin. Heittäydyin, hyppäsin, sukelsin. Reunalta vaan yli reippaasti, koska Elämäni Mies. Kaikki, koska en ollut edes uskaltanut haaveilla törmääväni ihmiseen, joka oli niin kaikin puolin minulle sopiva. (Haluaisin kirjoittaa 'täydellinen', mutta kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntuisi valheelliselta)

Meillä oli oma rakkauden turvasatama ullakkoasunnossa, jonka ikkunasta näkyi maailman kaunein talo (edelleen kun näen Hortan suunnittelemia taloja, jättää sydämeni lyöntejä väliin). Rakkautta, rakkautta, rakkautta ja elämää, jota kuvittelimme vain meidän pystyvän arvostamaan. Sateen ropistessa kattoon istumme sylikkäin ullakkohuoneen lattialla ja kuuntelimme musiikkia ja luulen, että en ole koskaan rakastanut ketään yhtä paljon. Kaikki oli kuin liian hyvää unta, liian täydellistä, liian makeaa. Liian yrittämistä?

Pelkäsin niin paljon rakkauden menettämistä, että ripustauduin suhteeseen kaikin voimin. Kun mieheni kertoi toisesta naisestaan, purin hammasta ja halusin jatkaa, koska pelkäsin, että tämän miehen menettäessäni en koskaan voi löytää ketään lähellekkään. Että kukaan ei tajuaisi Johan Johanssonin musiikin kauneutta eikä kukaan voisi ajatella oikeudenmukaisuudesta ja maailmasta niinkuin me. Jälkikäteen ajateltuna en enää edes muista olinko edes vihainen miehelle kaikista valheista, pettämisestä ja toisesta naisesta (ja vaikka joskus luulin, että en koskaan unohda hänen nimeään, en saa sitä nyt millään esiin muististani). Menettämisen pelosta en uskaltanut näyttää miltä minusta tuntui ja urhoollisesti purin hammasta ja kestin. Halusin vain pitää kiinni katolle rakennetulla terassilla vietetyistä illoista ja kaikesta siitä mitä noihin vuosiin liittyi. Halusin pitää kiinni miehestä ja siitä, että en ole kai koskaan rakastanut itseäni kuin hänen seurassaan.

Teimme eroa lähes kaksi vuotta. Ne vuodet petin itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla ja mieheni petti minua. Halusin uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi ja että mies tajuaa, ettei mistään voi saada sitä, mitä meillä on. Että sitä ei kannata heittää hukkaan konferenssissa tavatun naisen vuoksi, koska se ei ole totta. Kun lounaskahvilassa (ties kuinka monetta kertaa) mies kertoi minulle, että on kuitenkin päättänyt valita Sen Toisen, tajusin että meidän suhteemme on ohi. Tiesin, että mies muuttaa mielensä ja palaa luokseni shampanjapullo kädessään (kuten aina ennenkin ja kuten tälläkin kertaa), mutta tiesin myös että minä en enää olisi valmis jatkamaan. Lounaskahvilassa tajusin, että en ole koko elämässäni  kunniottanut itseäni yhtä vähän kuin tuon suhteen aikana. Ja siksi Suuresta Rakkaudesta (tai sen kuvitelmasta) olisi päästettävä irti.

Lopullisen Eron jälkeen olin väsynyt ja surullinen. Muutin pois, elin hiljaista elämää, joogasin, itkin paljon, pyörilin pienissä kylissä kanavien rannoilla ja lopulta palasin Suomeen. Poistin Miehen facebook-ystävistä ja elämästäni. Elämä alkoi saada suuntaa ja järjestystä. Ostin asunnon ja sain pihan ja kodinhoitohuoneen lähiöstä. Otin pikkuisen koiran ja etsin työn, jossa viihdyn. Minulla on rakastaja, ystäviä, iloa, varmuutta ja kun iltaisin katson peiliin, kuiskaan itselleni lupauksen siitä, että en koskaan jätä itseäni niin yksin kuin avioliittoni aikana.Vaikka vieläkin välillä vihlaisee, en enää vajoa polvilleni kivusta ja surusta. Vaikka en olisi koskaan uskonut, voin tänään sanoa, että aika parantaa jopa särkyneen sydämen.

Viime viikolla äkillisesti oivalsin taivas-helvettini perimmäisen syyn: joku voi olla ihmisen maailman ihanin ja hurmaavin, mutta silti aviomiehenä surkea. Ehkä me pilasimme mahdollisuutemme sillä, että yritimme pakottaa maailman mahtavimman tyypin sellaiseen rooliin, jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä: aviomieheksi.

Näiden vuosien jälkeen, tuhansien kilometrien päästä voin viimeinkin päästää irti ja kääntää katseen peruutuspeilistä kohti tulevaa. Viimeinen valitusvirsi on laulettu ja nyt on iloisempien laulujen aika.

K., vaikka et tätä koskaan luekkaan, voin sanoa että rakastan sinua edelleen (ehkä elämäni loppuun saakka, vaikka sitä en vielä tiedä). Olet edelleen maailman mahtavin tyyppi, vaikka en pystykään elämään sinun lähelläsi. Toivon sinulle pelkkää hyvää ja toivon, että olet aina onnellinen. Minä päästän sinusta nyt irti. Hyvää matkaa, meille molemmille!

Tänne päin, hitaat hevoset ja nopeat miehet!

Monta vuotta olin surullinen, koska tiesin, että en koskaan löytäisi "sitä oikeaa" (tai että sellaista edes olisi olemassa), että olin jo valmiiksi hävinnyt, että tiesin jo alkaessani että perseelleen menee ja että kuitenkin turpaan tulee.

Voisin myös kertoa saman tarinan toisin: että olen liian laiska kauheasti muuttamaan omaa mukavaa elämääni, että nauttin omasta ajasta ja siitä, että sana tehdä juuri mitä haluaa. Että lopulta olen aika mukavuudenhaluinen ja itsekäs ja että yksin on suurimman osan ajasta valtavan hyvä. Yleensä paljon parempi kuin jonkun toisen kanssa.

Vaikka välillä kaipaan Sitä Toista olemaan vierellä (olemaan vahva, että minä saisin kerrankin olla heikko), olen oppinut näkemään myös asian toisen puolen. Olen opetellut menemään bileisiin yksin, olen opetellut hankkimaan uusia ystäviä kun vanhat katoavat lapsiperhe-pyörityksen mustaan aukkoon, olen opetellut soittamaan ja kysymään: hei kiinnostaisko sua lähteä... Olen oppinut kysymään ja pyytämään apua. Olen oppinut kärsivällisyyttä (ei syytä paniikkiin, vaikka en heti tajua kaikkea tai osaa tai pysty) Samalla olen saanut itsetuntoni ja omat rajani. Minä teen kuten itse haluan, käytän aikani ja rahani kuten haluan, teen asioita joita haluan. Repsotan sunnutaisin mummoyökkärissä tukka takussa ja nukun päiväunia sohvalla. Laitan nahkahameen duuniin ja nauran viettelijänaurua maanantain toimistokokouksessa. Syön sitä mitä haluan ja milloin haluan (ja jos ei ole nälkä, en syö). En tyydy huonoon seksiin, vain koska parisuhde, sillä elämä on liian lyhyt huonolle seksille (ja pahalle kahville).

Olen ehkä myös hiukan oppinut rakastamaan itseäni. Kun aiemmin sanoin: olen tällainen ja se on huono, nykyisin sanoin vain: olen tällainen. Piste. En suostu kärvistelemään ja nielemään omia tunteitani ja toiveitani, vain jotta vieressäni olisi Joku.

Suurin oivallukseni eron jälkeen liittyi siihen, että tajusin haluavani liikaa. Halusin, että yksi ihminen täyttää kaikki tarpeeni. Että mieheni olisi komea ja timmi seksipeto, paras ystäväni, kultturelli älykkö, alfauros ja herkkä romantikko, että hän ymmärtäisi minua puolesta sanasta, ottaisi minut rajusti keittiön pöydällä ja sen jälkeen suukottelisi hellästi uneen, ripottelisi ruusunterälehtiä vuoteeseen ja tarjoilisi aamulla mansikoita ja shampanjaa, että hän vaihtaisi autooni renkaat, olisi täydellinen aviomies, tiskaisi, imuroisi, ajaisi harrikkaa ja keskustelisi syvällisesti Foucaultin filosofiasta, että hän olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja pitäisi minua maailman kauneimpana ja uskomattomimpana naisena.

Eroa aikani vaikeroituani tajusin, että voin saada kaiken: voin saada hyvää seksiä, kultturellia seuraa oopperaan, parhaan ystävän, makutuomarin shoppausreissulle, jonkun joka aina huomaa uuden kampauksen sekä ymmärrystä ja tukea. Mutta en yhdestä ihmisestä. (Ja kyllä, uskon, että joku maailmassa voi täyttää kaiken tämän samassa paketissa. Minun kohdalleni sellaista ihmistä ei kuitenkaan ole vielä kävellyt enkä halua enää kuluttaa aikaa odottamiseen, koska meillä on vain yksi ainut elämä.)

Elämä ei ole joko-tai. Elämä ei ole vaihtoehto parisuhteen tai yksin olemisen välillä, ei onnellisuuden ja onnettomuuden välillä. Elämä on mahdollisuuksia täynnä, jos uskaltaa päästää irti sovinnaisuuksista ja normeista ja rakentaa oman näköisen elämän. Siis tänne päin hitaat hevoset ja nopeat miehet! Minä en enää jaksa välittää mitä äiti, naapurin täti, yhteiskunta, ohikulkija, media tai ex-mieheni sanoo. Minulla on yksi ainoa elämä ja se on liian lyhyt huonolle seksille, pahalle kahville tai pelkäämiselle.

Paluu rikospaikalle

Palasin kaupunkiin, joka oli kerran koti ja joka ensin särki ja sitten paransi minun sydämeni. Kuljin iltaisin tutuilla kaduilla ja kaupunki muutti minua; olin huoleton ja vähän rempseämpi, pikkuisen itsevarmempi kuin muuten olenkaan.

Kävelin korkeilla koroilla mukulakivillä, vaikka oli paha ja vaikka nilkkoihin sattui. Minä olin kaunis ja huikentelevainen ja minulla oli kaupungin korkeimmat korot. Minä niin rakastan tätä vanhaa kaupunkia. Illalla halusin syödä terassilla, koska tuntuu niin kevyeltä ja keväältä.

Kolmantena iltana kuljin Sen Lounasravintolan ohi. Vihlaisi. Vieläkin. . Armottomasti päätin, että en anna tunteille valtaa. Hiljennän päänsisällä hädissään lentävän yöperhosen ja hengitän sisään sinistä voimaa.

Tökin haavaa, kuljin kaikki Rakkauden Paikat, ilta hämärissä kävelin hänen kotikadullaan, itkin pikkuisen ja olin pikkuisen draamakuningatar. Ensin sattui ja sitten: pelkkää turtaa. Väsyin omaan ylidramaattisuuteeni (Paras Ystävä kutsuisi käytöstäni tekotaiteelliseksi paskaksi ja se naurattaa, vaikka vähän itkettää) Kiharsin tukan ja soitin ystävät shampanjabaariin. Ei ole nimittäin mitään surua mitä shampanja ei voisi parantaa!

En murtunut, ei hajonnut pirstaleiksi, en romahtanut, en ole enää se sama, se heikko ja värisevä. Minä olen vahva ja selviytyjä ja se tuntuu hyvältä.

Kotona luin kerralla kaikki vanhat kirjoitukset. Halusin jatkaa kirjoittamista. Kertoa, että ihmeitä tapahtuu ja että elämästä voi selviytyä. Ja että elämä on paljon sitä, miksi sen tekee.

Ja että rakkauteen ei tarvitse suhtautua niin vakavasti. Ja että rakkaus ei ole Kaikki. Ilman sitäkin voi elää.