Minun sydämeni on särkynyt

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin.

Elämä jatkuu, minä hengitän, sydän lyö. Maailma kiertää radallaan, universumit syntyvät ja tähdet räjähtävät kaasupilviksi, ihmisiä syntyy ja kuolee, sotia syttyy.

Minä istun hämärässä asunnossa enkä tiedä mitä kirjoittaisin, koska tuhon hetkellä mieleeni jäi vain täysin epäolennaisia asioita; lounaspaikan rumat verhot, pöytäliinan tahra, jota yritin rapsuttaa irti (joten se sillä hetkellä tuntu tärkeältä), se miten väkinäisesti hymyilin, koska hymyileminenkin tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeältä.

Olin valmistautunut siihen hetkeen ja silti se tuli ihan nurkan takaa. Eikä minusta tuntunut yhtään siltä kuin kuvitelmissani. Minä istuin lounaskahvillassa jossa oli rumat verhot ja olin reipas ja iloinen ja tein lähtöä ja ymmärsin niin helvetisti ja hymyilin niin että poskiin sattui.

Mutta maailma kiertää radallaan, ionit syöksyvät magneettikentässä napa-alueille ja kaasupilvet puristuvat uusiksi planeetoiksi. Mitä sen kaiken rinnalla on yksi särkynyt sydän?

Hetki ennen tuhoa

Ja kaikista virheistä on oppinut jotain. On oppinut aavistamaan tuhon. Millisekunnin hiljaisuudesta, katseen suunnasta, siitä miten lause rakennetaan, ilmavirrasta, varjoista. Vaaran tunne on sisäänrakennettu kuin pieneen eläimeen. Se on osa kykyä pysyä hengissä.

Valmistaudun vapaapudotukseen, petaan laskupaikkaa. Kun kuilun reuna lähestyy, otan vauhtia ja alan räpiköidä. Nyt ei jaeta tyylipisteitä, tärkeintä on päästä yli. Hengissä.

Teen suunnitelmia joissa voin pitää katseen kiinni pimeimmässä yössä, täytän kalenteria, lasken rutiinien varaan, kirjoitan to-do-listoja. Otan vauhtia vaikka reunalle on vielä matkaa. Mutta se on jo lähellä. Pelottavan lähellä. Yritän keksiä syytä olemiselleni jotta saan vapaapudotuksen loppumaan.

Olen jo käytännössä lopettanut syömisen enkä pysty nukkumaan. Kasaan projekteista itselleni pienen eläimen turvapesää. Työllä perustelen olemassaoloni oikeutuksen.

Yö on hiljainen ja kaunis. Naapurikin valvoo vielä. Rauha on syvintä juuri nyt, hetki on eniten juuri nyt, tässä, hetkessä ennen tuhoa.

Kipupisteet (ne on aina ne samat)

Ja juuri kun kaikki alkoi käydä helpommaksi, selkeäksi, törmää minuun pyörällä Täydellinen. Täydellinen, jolla tietenkin on sotkuinen suhde ja joka ei tietenkään osaa just nyt päättää että mitä pitäis tehdä. Ja meillä on hullu viikonloppu ja minun sydämeni on jo valmiiksi palasina, koska tiedän miten tässä tulee käymään, koska olen elänyt tämän kaiken ennenkin ja jäänyt toiseksi ja niin tulee käymään taas. Ja minä itken ja nauran ja revin hiuksia päästä koska en voi muutakaan, koska se mies on kaikkea mitä haluan. Paitsi minun.

Ja minä tiedän, että toista ei voi vihata siksi että se ei rakasta minua. Ja siksi rakastan vaan ja olen ihan auki ja rikki ja lupaan että tämä on viimeinen kerta ja ei koskaan enää koska kuka haluaa kerta toisensa jälkeen hypätä kuudennesta kerroksesta katuun? Paitsi minä.

Ja minä olen surullinen ja iloinen ja sekaisin - Ihminen ei koskaan opi...

End of an Era

Juuri kun aloin päästä jaloilleni eikä sydäntä revitty irti avoimeksi tallotusta rinnasta, kun joka ikinen asia maailmassa ei muistuttanut Hänestä, kun aloin taas muistaa miltä tuntui olla onnellinen päätti Hän soittaa. Tyttöystävä on nyt jätetty ja uusi sivu käännetty, tyhmyydet on unohdettu ja hän on valmis aloittamaan Oikean Suhteen minun, Elämänsä Suuren Rakkauden, kanssa.

Seisoin hiljaa puhelin kädessä ja katselin ulos työhuoneen ikkunasta. Sisäpihalla oli hämärää ja hiljaista ja minussa kasvoi punaista voimaa. Minulla oli se. Selvännäkemisen hetki.

Seisoin puhelin kädessä enkä jaksanut edes selittää. Olin täynnä raivoa ja katkeruutta. Enimmäkseen itselleni, mutta myös Hänelle. Miten kukaan saattaa olla niin itsekäs sika, että kehtaa olettaa toisen odottavan rakkaudesta räytyen? Että kehtaa pitää toista varalla? Että kehtaa käyttää toisen rakkautta hyväkseen kerta toisensa jälkeen? Että kehtaa tulla tuosta noin vaan ja särkeä kaiken rakennetun ja olettaa, että hänet otetaan avosylin ja ilosta kiljuen vastaan? Ja miten minä olen saattanut antaa sen tapahtua?

Ja siinä seisoessani tajusin, että sitä ei tule enää tapahtumaan. Ei koskaan enää. Että minä olen vahvempi nyt. Että aika on ajanut rakkaudesta ohi. Enää en edes oikein pystynyt muistamaan, miksi häntä niin paljon joskus rakastin.

Yhtäkkiä olin äärettömän väsynyt ihmissuhdepeleihin, hässäköintiin ja toisten tunteiden arvailemiseen. Siihen, että joudun työntämään itseni jonnekin taka-alalle. Niinpä siivosin ulos elämästäni Hänet, Kunnollisen Miehen, Avon ja Virityksen. Helposti, ihan tuosta noin vaan. Ja yhtäkkiä huoneissa oli helpompi hengittää, enemmän ilmaa, valoa, tilaa olla minä.

"If it's a broken part replace it
if it's a broken arm then brace it
If it's a broken heart then face it"