Aurinko paistaa matalalta ikkunan takana oleviin puihin. Pohdin elämäntarkoitusta, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Olen rauhallinen ja hetkittäin jopa onnellinen. Kaikki on hyvin.
Ja kun Hän soittaa, minä en luuhistu, en hajoa palasiksi, en muserru surun ja kaipauksen alle. Hän on "kuka tahansa", ei-oikeastaan-niin-tärkeä-enää. Hänellä ei ole enää koukkua minuun. Itken vähän, enimmäkseen itseäni, ja sitten imuroin ja kävelen puistoon keltaisen kauneuden keskelle.
"Luovun
Susta viimeisin voimin
Vähän itken vielä
Luovun
Susta viimeisin voimin
Sä et sitä tiedä
Kuinka paljon sua rakastin"
Maailma ei suistunut radaltaan, minä en kuollut, aurinko paistaa ja elämä alkaa uudestaan. Isosta asunnosta tuli koti, minä hymyilen peilille ja ihmisille kadulla. Minä nauran, vaikka luulin, että en koskaan enää naura.
Ehkä elämäntarkoitus on olla onnellinen. Olla vaan, kun kaikki on hyvin. Kun kaikki on niinkuin joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti