Ja kaikista virheistä on oppinut jotain. On oppinut aavistamaan tuhon. Millisekunnin hiljaisuudesta, katseen suunnasta, siitä miten lause rakennetaan, ilmavirrasta, varjoista. Vaaran tunne on sisäänrakennettu kuin pieneen eläimeen. Se on osa kykyä pysyä hengissä.
Valmistaudun vapaapudotukseen, petaan laskupaikkaa. Kun kuilun reuna lähestyy, otan vauhtia ja alan räpiköidä. Nyt ei jaeta tyylipisteitä, tärkeintä on päästä yli. Hengissä.
Teen suunnitelmia joissa voin pitää katseen kiinni pimeimmässä yössä, täytän kalenteria, lasken rutiinien varaan, kirjoitan to-do-listoja. Otan vauhtia vaikka reunalle on vielä matkaa. Mutta se on jo lähellä. Pelottavan lähellä. Yritän keksiä syytä olemiselleni jotta saan vapaapudotuksen loppumaan.
Olen jo käytännössä lopettanut syömisen enkä pysty nukkumaan. Kasaan projekteista itselleni pienen eläimen turvapesää. Työllä perustelen olemassaoloni oikeutuksen.
Yö on hiljainen ja kaunis. Naapurikin valvoo vielä. Rauha on syvintä juuri nyt, hetki on eniten juuri nyt, tässä, hetkessä ennen tuhoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti