Olen elänyt hiljaista elämää ja rakastanut itseäni kasaan. Olen miettinyt paljon, en suuria ajatuksia, mutta omiani ja katsellut kuinka maailma virtaa hiljaa ohitseni. Olen ollut hyvällä tavalla surullinen, rakentavasti. Ja olen antanut surun olla vieraanani, niin kauan, että lopulta se itse halusi lähteä jatkamaan matkaa.
Olen opetellut olemaan Yksin. En ole antanut itseni paeta tekemiseen, ostamiseen, tyhmiin yhden illan juttuihin. Olen ollut Yksin, vaikka hammasta purren, mutta yksin. Ja kun lopetin pakoon juoksemisen, otin vastaan surun ja pelon, sainkin tilalle rauhan ja levon. Hän tulee uniini enää satunnaisesti, ajatuksiinkin hieman yllättäen; huomaan, että en ole ajatellut häntä aikoihin ja sitten... Ja sekään ajatus ei ole musertava kipu, vaan pelkkä haalistuva muisto.
Aurinko paistaa ja huomenna on vapaata. Eilen siivosin kylppärin ja aloitin uuden kirjan. Minun elämäni rakentuu sen varaan, että teen omat suunnitelmani. Tänään se on mahdollisuus, ei pelkkä tuskallinen taakka.
Minä selviän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti