Paistaa aurinko. Minulla on uusi keittiön pöytä ja ikkunalaudalla narsisseja. Ulkona on kevät.
Lounaskahvilan pöydästä minä putosin syvään, kylmään veteen enkä yhtäkkiä osannutkaan uida. Mutta siellä, pimeässä ja paniikissa minä yhtäkkiä sainkin yhteyden syvään rauhaani ja siihen voimaan, joka on syvällä minun sisälläni; minä muistin miten uidaan, miten pysytään pinnalla. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Minä selviän tästä.
Minä hengitän sisään ja ulos ja iloitsen varmuuden tuomasta rauhasta. Ilo kuplii sisällä. Minä käännän katseen ylös, nauran ja kameran suljin räpsähtää. "Susta oikein huokuu hyvä olo näihin kuviin" sanoo kuvaaja ja minä nauran uudestaan. Aurinkoon.
Se hyvä olo tulee siitä rauhasta, kun osaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä sen, että ehkä tämän kummempaa ei tule. Ihastun vääriin miehiin, niihin joille en riitä. Mutta kun kun osaan ottaa itseni syliin kuin lapsen, tällaisena, katsoa lempeästi omaa vajaavuuttani ja uskoa uimataitooni, löydän oman voimani jolla pusken vaikka läpi kylmän jäätävän veden.
Ja kun Hän sitten soittaa (sillä niihän väistämättä käy) ja kertoo miten sekaisin on ja miten paljon minusta välittää ja miten haluaisi tulla käymään minä tiedän, ettei minun tarvitse enää lähteä juttuun mukaan. Minä sanon etten ehdi, suljen puhelimen ja käännän katseeni ikkunaan josta paistaa aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti