Juuri kun aloin päästä jaloilleni eikä sydäntä revitty irti avoimeksi tallotusta rinnasta, kun joka ikinen asia maailmassa ei muistuttanut Hänestä, kun aloin taas muistaa miltä tuntui olla onnellinen päätti Hän soittaa. Tyttöystävä on nyt jätetty ja uusi sivu käännetty, tyhmyydet on unohdettu ja hän on valmis aloittamaan Oikean Suhteen minun, Elämänsä Suuren Rakkauden, kanssa.
Seisoin hiljaa puhelin kädessä ja katselin ulos työhuoneen ikkunasta. Sisäpihalla oli hämärää ja hiljaista ja minussa kasvoi punaista voimaa. Minulla oli se. Selvännäkemisen hetki.
Seisoin puhelin kädessä enkä jaksanut edes selittää. Olin täynnä raivoa ja katkeruutta. Enimmäkseen itselleni, mutta myös Hänelle. Miten kukaan saattaa olla niin itsekäs sika, että kehtaa olettaa toisen odottavan rakkaudesta räytyen? Että kehtaa pitää toista varalla? Että kehtaa käyttää toisen rakkautta hyväkseen kerta toisensa jälkeen? Että kehtaa tulla tuosta noin vaan ja särkeä kaiken rakennetun ja olettaa, että hänet otetaan avosylin ja ilosta kiljuen vastaan? Ja miten minä olen saattanut antaa sen tapahtua?
Ja siinä seisoessani tajusin, että sitä ei tule enää tapahtumaan. Ei koskaan enää. Että minä olen vahvempi nyt. Että aika on ajanut rakkaudesta ohi. Enää en edes oikein pystynyt muistamaan, miksi häntä niin paljon joskus rakastin.
Yhtäkkiä olin äärettömän väsynyt ihmissuhdepeleihin, hässäköintiin ja toisten tunteiden arvailemiseen. Siihen, että joudun työntämään itseni jonnekin taka-alalle. Niinpä siivosin ulos elämästäni Hänet, Kunnollisen Miehen, Avon ja Virityksen. Helposti, ihan tuosta noin vaan. Ja yhtäkkiä huoneissa oli helpompi hengittää, enemmän ilmaa, valoa, tilaa olla minä.
"If it's a broken part replace it
if it's a broken arm then brace it
If it's a broken heart then face it"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti