Nousen huojuville jaloilleni ja hengitän syvään. Otan horjuvia askeleita kohti uutta ja hyvää. Vaikka välillä kaatuen, vaikka vajoten. Mutta eteenpäin ja askel askeleelta varmemmin. Päättäväisyyteni määrä kantaa minua eteenpäin: saan yhteyden suomalaiseen sisuuni ja sillä mennään. Vaikka läpi harmaan kiven. Ja erityisesti läpi vaikean ajan. Tuleen ei jäädä makaamaan...
Minua itkettää se, miten paljon apua ja ystävällisyyttä minun ympärilläni on. Miten ihmiset tulevat ja levittävät turvaverkon ympärilleni, sanovat: "Putoa vaan, me olemme täällä ja otamme kiinni. Ei käy huonosti!" Ja sen kaiken ystävyyden ja rakkauden varassa minä jatkan eteenpäin ja rakennan elämääni. Teen suunnitelmia huomisen varalle ja hetki hetkeltä jaksan jopa uskoa niihin enemmän. Jaksan suunnata ajatukseni uuteen ja parempaan. Siihen huomiseen, jossa olen yksin, mutta en onneton tai surullinen, vaan onnellinen ja vahva. En jaksa vielä suunnata katsetta kauas, mutta suunnittelen tätä iltaa, sitä mitä teen töiden jälkeen, mitä sitten, kun olen raivannut pöydän tai ripustanut pyykit. Hyvänä hetkenä jaksan jopa viikonloppuun asti.
Maailmassa on niin paljon kauneutta, että välillä minun särkynyt sydämeni melkein musertuu kaiken sen kauneuden alla. Siitä kauneudesta ja hyvyydestä haluan pitää kiinni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti