Stumppasin kerran miehen, koska se kuunteli niin paskaa musaa (lieventävänä asianhaarana korostettakoon, että siis toooodella paskaa...) Se mies oli muuten ok; älykäs, ihan hyvännäköinen, hauska, nauroi mun huonoille jutuille, ei vaivautunut kun höselsin ja mokailin. Mutta se musiikkimaku -siitä en päässyt yli.
Kaikissa miehissä on joku vika. Joku ihan pikkiriikkinen ainakin, joka on "Se Show:n Pysäyttäjä". Joten jep-ja-se-siitä-sitten-vaan...
Menettääkö jossain vaiheessa oikeutensa valittaa yksinolemista, jos kukaan ei koskaan kelpaa? Jos kukaan ei osaa olla sellainen-kun-minä-haluaisin? Jos toinen ei osaa olla ihan-just-täydellinen ja jos aina löydän jonkun vian, johon vedoten nostan kytkintä enkä anna edes mahdollisuutta olla se oikea?
Minä en ole täydellinen ja olen sen ensimmäisenä valmis myöntämään. Ja silti odotan jotain ihan mahdotonta. Pitäisikö tyytyä siihen, että löytyisi joku, joka rakastaisi minua just tällaisena? Vaikka kuuntelen paskaa musaa, tykkään huonoista leffoista, nauran liian kovaa ja väärissä kohdissa, itken liikaa, tunnen liikaa, en syö kalaa, vaikka en jaksa laittaa tukkaa ja sunnuntaisin heilun koko päivän yöpaidassa ja kuuntelen ruohon kasvamista. Vaikka olen outo ja välillä surullinen.
Miksi yhdessäolemisesta on tullut niin vaikeaa? Ihan kuin kilpailu, jossa heikoin lenkki pitää pudottaa pois ennenkuin toinen ehtii. Miksi on niin kauhean helppoa olla peloissaan ja miksi on niin kauhean helppoa löytää kaikki miljoonat syyt, joiden vuoksi tästäkään jutusta ei tule mitään? Miksi ei voisi olla vain pieni ja hoivattava toisen epätäydellisen sylissä ja rakastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti