Viimeinen valitusvirsi

On jo monta vuotta siitä, kun istuin lounaskahvilassa ja tajusin, että Suuri Rakkaustarinani on ohi.

Rakastuin hurjasti, niinkuin en koskaan ennen ja kerrankin päätin uskaltaa panna kaikki peliin. Heittäydyin, hyppäsin, sukelsin. Reunalta vaan yli reippaasti, koska Elämäni Mies. Kaikki, koska en ollut edes uskaltanut haaveilla törmääväni ihmiseen, joka oli niin kaikin puolin minulle sopiva. (Haluaisin kirjoittaa 'täydellinen', mutta kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntuisi valheelliselta)

Meillä oli oma rakkauden turvasatama ullakkoasunnossa, jonka ikkunasta näkyi maailman kaunein talo (edelleen kun näen Hortan suunnittelemia taloja, jättää sydämeni lyöntejä väliin). Rakkautta, rakkautta, rakkautta ja elämää, jota kuvittelimme vain meidän pystyvän arvostamaan. Sateen ropistessa kattoon istumme sylikkäin ullakkohuoneen lattialla ja kuuntelimme musiikkia ja luulen, että en ole koskaan rakastanut ketään yhtä paljon. Kaikki oli kuin liian hyvää unta, liian täydellistä, liian makeaa. Liian yrittämistä?

Pelkäsin niin paljon rakkauden menettämistä, että ripustauduin suhteeseen kaikin voimin. Kun mieheni kertoi toisesta naisestaan, purin hammasta ja halusin jatkaa, koska pelkäsin, että tämän miehen menettäessäni en koskaan voi löytää ketään lähellekkään. Että kukaan ei tajuaisi Johan Johanssonin musiikin kauneutta eikä kukaan voisi ajatella oikeudenmukaisuudesta ja maailmasta niinkuin me. Jälkikäteen ajateltuna en enää edes muista olinko edes vihainen miehelle kaikista valheista, pettämisestä ja toisesta naisesta (ja vaikka joskus luulin, että en koskaan unohda hänen nimeään, en saa sitä nyt millään esiin muististani). Menettämisen pelosta en uskaltanut näyttää miltä minusta tuntui ja urhoollisesti purin hammasta ja kestin. Halusin vain pitää kiinni katolle rakennetulla terassilla vietetyistä illoista ja kaikesta siitä mitä noihin vuosiin liittyi. Halusin pitää kiinni miehestä ja siitä, että en ole kai koskaan rakastanut itseäni kuin hänen seurassaan.

Teimme eroa lähes kaksi vuotta. Ne vuodet petin itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla ja mieheni petti minua. Halusin uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi ja että mies tajuaa, ettei mistään voi saada sitä, mitä meillä on. Että sitä ei kannata heittää hukkaan konferenssissa tavatun naisen vuoksi, koska se ei ole totta. Kun lounaskahvilassa (ties kuinka monetta kertaa) mies kertoi minulle, että on kuitenkin päättänyt valita Sen Toisen, tajusin että meidän suhteemme on ohi. Tiesin, että mies muuttaa mielensä ja palaa luokseni shampanjapullo kädessään (kuten aina ennenkin ja kuten tälläkin kertaa), mutta tiesin myös että minä en enää olisi valmis jatkamaan. Lounaskahvilassa tajusin, että en ole koko elämässäni  kunniottanut itseäni yhtä vähän kuin tuon suhteen aikana. Ja siksi Suuresta Rakkaudesta (tai sen kuvitelmasta) olisi päästettävä irti.

Lopullisen Eron jälkeen olin väsynyt ja surullinen. Muutin pois, elin hiljaista elämää, joogasin, itkin paljon, pyörilin pienissä kylissä kanavien rannoilla ja lopulta palasin Suomeen. Poistin Miehen facebook-ystävistä ja elämästäni. Elämä alkoi saada suuntaa ja järjestystä. Ostin asunnon ja sain pihan ja kodinhoitohuoneen lähiöstä. Otin pikkuisen koiran ja etsin työn, jossa viihdyn. Minulla on rakastaja, ystäviä, iloa, varmuutta ja kun iltaisin katson peiliin, kuiskaan itselleni lupauksen siitä, että en koskaan jätä itseäni niin yksin kuin avioliittoni aikana.Vaikka vieläkin välillä vihlaisee, en enää vajoa polvilleni kivusta ja surusta. Vaikka en olisi koskaan uskonut, voin tänään sanoa, että aika parantaa jopa särkyneen sydämen.

Viime viikolla äkillisesti oivalsin taivas-helvettini perimmäisen syyn: joku voi olla ihmisen maailman ihanin ja hurmaavin, mutta silti aviomiehenä surkea. Ehkä me pilasimme mahdollisuutemme sillä, että yritimme pakottaa maailman mahtavimman tyypin sellaiseen rooliin, jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä: aviomieheksi.

Näiden vuosien jälkeen, tuhansien kilometrien päästä voin viimeinkin päästää irti ja kääntää katseen peruutuspeilistä kohti tulevaa. Viimeinen valitusvirsi on laulettu ja nyt on iloisempien laulujen aika.

K., vaikka et tätä koskaan luekkaan, voin sanoa että rakastan sinua edelleen (ehkä elämäni loppuun saakka, vaikka sitä en vielä tiedä). Olet edelleen maailman mahtavin tyyppi, vaikka en pystykään elämään sinun lähelläsi. Toivon sinulle pelkkää hyvää ja toivon, että olet aina onnellinen. Minä päästän sinusta nyt irti. Hyvää matkaa, meille molemmille!