Palasin kaupunkiin, joka oli kerran koti ja joka ensin särki ja sitten paransi minun sydämeni. Kuljin iltaisin tutuilla kaduilla ja kaupunki muutti minua; olin huoleton ja vähän rempseämpi, pikkuisen itsevarmempi kuin muuten olenkaan.
Kävelin korkeilla koroilla mukulakivillä, vaikka oli paha ja vaikka nilkkoihin sattui. Minä olin kaunis ja huikentelevainen ja minulla oli kaupungin korkeimmat korot. Minä niin rakastan tätä vanhaa kaupunkia. Illalla halusin syödä terassilla, koska tuntuu niin kevyeltä ja keväältä.
Kolmantena iltana kuljin Sen Lounasravintolan ohi. Vihlaisi. Vieläkin. . Armottomasti päätin, että en anna tunteille valtaa. Hiljennän päänsisällä hädissään lentävän yöperhosen ja hengitän sisään sinistä voimaa.
Tökin haavaa, kuljin kaikki Rakkauden Paikat, ilta hämärissä kävelin hänen kotikadullaan, itkin pikkuisen ja olin pikkuisen draamakuningatar. Ensin sattui ja sitten: pelkkää turtaa. Väsyin omaan ylidramaattisuuteeni (Paras Ystävä kutsuisi käytöstäni tekotaiteelliseksi paskaksi ja se naurattaa, vaikka vähän itkettää) Kiharsin tukan ja soitin ystävät shampanjabaariin. Ei ole nimittäin mitään surua mitä shampanja ei voisi parantaa!
En murtunut, ei hajonnut pirstaleiksi, en romahtanut, en ole enää se sama, se heikko ja värisevä. Minä olen vahva ja selviytyjä ja se tuntuu hyvältä.
Kotona luin kerralla kaikki vanhat kirjoitukset. Halusin jatkaa kirjoittamista. Kertoa, että ihmeitä tapahtuu ja että elämästä voi selviytyä. Ja että elämä on paljon sitä, miksi sen tekee.
Ja että rakkauteen ei tarvitse suhtautua niin vakavasti. Ja että rakkaus ei ole Kaikki. Ilman sitäkin voi elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti