Tänne päin, hitaat hevoset ja nopeat miehet!

Monta vuotta olin surullinen, koska tiesin, että en koskaan löytäisi "sitä oikeaa" (tai että sellaista edes olisi olemassa), että olin jo valmiiksi hävinnyt, että tiesin jo alkaessani että perseelleen menee ja että kuitenkin turpaan tulee.

Voisin myös kertoa saman tarinan toisin: että olen liian laiska kauheasti muuttamaan omaa mukavaa elämääni, että nauttin omasta ajasta ja siitä, että sana tehdä juuri mitä haluaa. Että lopulta olen aika mukavuudenhaluinen ja itsekäs ja että yksin on suurimman osan ajasta valtavan hyvä. Yleensä paljon parempi kuin jonkun toisen kanssa.

Vaikka välillä kaipaan Sitä Toista olemaan vierellä (olemaan vahva, että minä saisin kerrankin olla heikko), olen oppinut näkemään myös asian toisen puolen. Olen opetellut menemään bileisiin yksin, olen opetellut hankkimaan uusia ystäviä kun vanhat katoavat lapsiperhe-pyörityksen mustaan aukkoon, olen opetellut soittamaan ja kysymään: hei kiinnostaisko sua lähteä... Olen oppinut kysymään ja pyytämään apua. Olen oppinut kärsivällisyyttä (ei syytä paniikkiin, vaikka en heti tajua kaikkea tai osaa tai pysty) Samalla olen saanut itsetuntoni ja omat rajani. Minä teen kuten itse haluan, käytän aikani ja rahani kuten haluan, teen asioita joita haluan. Repsotan sunnutaisin mummoyökkärissä tukka takussa ja nukun päiväunia sohvalla. Laitan nahkahameen duuniin ja nauran viettelijänaurua maanantain toimistokokouksessa. Syön sitä mitä haluan ja milloin haluan (ja jos ei ole nälkä, en syö). En tyydy huonoon seksiin, vain koska parisuhde, sillä elämä on liian lyhyt huonolle seksille (ja pahalle kahville).

Olen ehkä myös hiukan oppinut rakastamaan itseäni. Kun aiemmin sanoin: olen tällainen ja se on huono, nykyisin sanoin vain: olen tällainen. Piste. En suostu kärvistelemään ja nielemään omia tunteitani ja toiveitani, vain jotta vieressäni olisi Joku.

Suurin oivallukseni eron jälkeen liittyi siihen, että tajusin haluavani liikaa. Halusin, että yksi ihminen täyttää kaikki tarpeeni. Että mieheni olisi komea ja timmi seksipeto, paras ystäväni, kultturelli älykkö, alfauros ja herkkä romantikko, että hän ymmärtäisi minua puolesta sanasta, ottaisi minut rajusti keittiön pöydällä ja sen jälkeen suukottelisi hellästi uneen, ripottelisi ruusunterälehtiä vuoteeseen ja tarjoilisi aamulla mansikoita ja shampanjaa, että hän vaihtaisi autooni renkaat, olisi täydellinen aviomies, tiskaisi, imuroisi, ajaisi harrikkaa ja keskustelisi syvällisesti Foucaultin filosofiasta, että hän olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja pitäisi minua maailman kauneimpana ja uskomattomimpana naisena.

Eroa aikani vaikeroituani tajusin, että voin saada kaiken: voin saada hyvää seksiä, kultturellia seuraa oopperaan, parhaan ystävän, makutuomarin shoppausreissulle, jonkun joka aina huomaa uuden kampauksen sekä ymmärrystä ja tukea. Mutta en yhdestä ihmisestä. (Ja kyllä, uskon, että joku maailmassa voi täyttää kaiken tämän samassa paketissa. Minun kohdalleni sellaista ihmistä ei kuitenkaan ole vielä kävellyt enkä halua enää kuluttaa aikaa odottamiseen, koska meillä on vain yksi ainut elämä.)

Elämä ei ole joko-tai. Elämä ei ole vaihtoehto parisuhteen tai yksin olemisen välillä, ei onnellisuuden ja onnettomuuden välillä. Elämä on mahdollisuuksia täynnä, jos uskaltaa päästää irti sovinnaisuuksista ja normeista ja rakentaa oman näköisen elämän. Siis tänne päin hitaat hevoset ja nopeat miehet! Minä en enää jaksa välittää mitä äiti, naapurin täti, yhteiskunta, ohikulkija, media tai ex-mieheni sanoo. Minulla on yksi ainoa elämä ja se on liian lyhyt huonolle seksille, pahalle kahville tai pelkäämiselle.